"Colbert? Mitä minä hänestä!"
"Hän saattaa teidät häviöön."
"Oh, siinä uhmaan häntä: olen jo häviöllä."
Yli-intendentin tehdessä tämän omituisen tunnustuksen d'Artagnan katseli merkitsevästi ympärilleen. Vaikka hän ei avannut suutansa, ymmärsi Fouquet hänen ajatuksensa niin hyvin, että lisäsi:
"Mitä tehdä tällä upeudella, kun ei enää kykene sitä kannattelemaan? Tiedättekö, mitä hyötyä meille varakkaille on suurimmasta osasta rikkauttamme? Loistollaan se saa meidät vain inhoamaan kaikkea, mikä ei ole yhtä loistavaa. Vaux! sanotte te, Vauxin ihmeihanuudet, eikö niin? No, entä sitten? Mitä tehdä näillä ihmeillä? Millä voin häviön partaalle jouduttuani juoksuttaa vettä aallotarteni uurniin, millä sytyttää tulta salamanterieni sisuksiin, millä lietsoa ilmaa merenhaltioitteni rintaan? Ollakseen kyllin rikas, herra d'Artagnan, tarvitsisi olla liian rikas."
D'Artagnan pudisti päätänsä.
"Oh, arvaan hyvin ajatuksenne", vastasi Fouquet innokkaasti. "Jos teillä olisi Vaux, niin te myisitte sen ja ostaisitte maakartanon. Sen tiluksilla olisi metsiä, hedelmätarhoja, viljavainioita; maa elättäisi isäntänsä. No, neljästäkymmenestä miljoonasta saisitte kai kokoon…"
"Kymmenen miljoonaa", keskeytti d'Artagnan.
"Ette miljoonaakaan, hyvä kapteeni. Ei kukaan Ranskassa ole kyllin rikas maksaakseen Vauxista miljoonaa ja pitääkseen sen siinä kunnossa kuin se on. Kukaan ei voisi, kukaan ei sitä osaisikaan."
"Peijakas!" huudahti d'Artagnan. "Tottahan nyt miljoonan…"