"Ka, monseigneur, kuulkaahan, miten olisin menetellyt jonkun toisen kanssa kuin teidän. Olisin saapunut ovellenne palvelijainne poistuttua, tai elleivät ne olisi olleet poissa, olisin odottanut heidän lähtöään ja kaapannut heidät yksitellen kuin pesästään karkoitetut kaniinit; olisin pistänyt heidät putkaan, ojentautunut käytävänne matolle ja aavistamattanne pidellen teitä toisella kädelläni olisin säilyttänyt teidät herrani aamiaiseksi. Siten olisi välttynyt kaikki juoruilu, kaikki vastustus, kaikki melu; mutta myöskään ei herra Fouquet olisi saanut asiasta edeltäpäin tietää, ei olisi tullut kysymykseen mitään pidättyväisyyttä, mitään sellaisia myönnytyksiä, joita hienotuntoiset miehet ratkaisevalla hetkellä tekevät toisilleen. Olisitteko tyytyväinen sellaiseen menetelmään?"
"Se saa minut vapisemaan."
"Eikö totta? Olisi ollut surullista ilmestyä huomenna äkkiarvaamatta vaatimaan miekkaanne."
"Oi, monsieur, silloin olisin kuollut häpeästä ja vimmasta!"
"Te esitätte kiitollisuutenne liian kaunopuheisesti; minä en ole suinkaan tehnyt kylliksi, uskokaa minua."
"Totisesti, monsieur, ette saa minua koskaan sitä tunnustamaan."
"No niin, monseigneur, jos olette tyytyväinen minuun, jos olette toipunut kolauksesta, jota olen parhaani mukaan koettanut lieventää, antakaamme ajan lentää. Te olette lopen uuvuksissa, teidän on mietiskeltävä. Pyydän teitä hartaasti, nukkukaa tai olkaa nukkuvinanne vuoteellanne tai vuoteessanne. Minä nukahdan tähän nojatuoliin, ja uneni on niin sikeätä, että kanuunanlaukauksetkaan eivät minua herättäisi."
Fouquet hymyili.
"Teen kuitenkin poikkeuksen", jatkoi kapteeni, "sen tapauksen varalta, että avattaisiin ovea, näkyväistä tai salaista — mentäisiin ulos tai tultaisiin sisään. Oh, silloin on korvani äärimmäisen herkkä! Pieninkin narahdus säpsähdyttää minua. Se johtuu luontaisesta vastenmielisyydestä. Menkää tuonne, tulkaa tänne, kävelkää pitkin lattiaa; kirjoittakaa, hävittäkää kirjoituksia, repikää rikki, polttakaa; mutta älkää koskeko avaimeen tai lukkoon, älkää kajotko ovenripaan, sillä silloin te kavahduttaisitte minut jalkeille, ja se ärsyttäisi hirveästi hermojani."
"Tosiaankin, herra d'Artagnan", virkkoi Fouquet, "te olette älykkäin ja kohteliain mies, mitä tunnen, ja vain yhtä asiaa pahoittelen, nimittäin että olen joutunut tuntemaan teidät näin myöhään."