"Mieluummin olisin niellyt kaikki myrkyt, joilla Mithridates kahdenkymmenen vuoden aikana karkaisi itseään kuolemalta."
"Mitä siis olette tehnyt?"
"Ah, nyt olemme päässeet siihen, monseigneur. Luulen piankin herättäväni teissä jonkunmoista harrastusta. Tahdottehan vielä hiukan kuunnella minua?"
"Tahdonko! Vapisenhan jännityksestä."
Aramis kiersi kertaalleen huoneen, varmistausi yksinäisyydestä ja hiljaisuudesta ja palasi istuutumaan nojatuolin viereen, jossa Fouquet yltyvää ahdistusta tuntien odotti hänen selityksiään.
"Olen unohtanut mainita teille", aloitti Aramis jälleen, rahaministerin jännittäessä tarkkaavaisuutensa äärimmilleen, "olen unohtanut merkillisen seikan, joka koskee noita kaksoisia: Jumala on tehnyt heidät niin yhdennäköisiksi, että ainoastaan hän itse osaisi heidät eroittaa toisistaan, jos kutsuisi heidät tuomiolleen. Heidän äitinsä ei siihen pystyisi."
"Onko se mahdollista!" huudahti Fouquet.
"Samat ylväät kasvonjuonteet, sama käynti, sama ryhti, sama ääni!"
"Mutta ajatuskanta, älynlahjat, elämäntuntemus?"
"Oh, siinä kaikessa he ovat eri tasoilla, monseigneur. Niin, sillä Bastiljin vangille on tunnustettava ehdoton ylemmyys veljeensä verraten, ja jos tämä onneton uhri tyrmästään siirtyisi valtaistuimelle, ei Ranska — paitsi kenties historiansa alkupuolella — olisi vielä koskaan ollut henkisesti etevämmän ja luonteeltaan jalomman valtiaan ohjattavana."