Piankaan ei mikään voinut saattaa vallananastajaa levottomaksi. Ihmeellisen helposti oli Kaitselmus kukistanut maailman korkeimman onnenlapsen, asettaakseen sijalle halvimman!
Filip ihmetteli tätä Jumalan hänelle osoittamaa hyvyyttä ja käytti sitä merkillisen luonteensa kaikilla apulähteillä edukseen. Mutta hänestä tuntui kuin toisinaan olisi varjo häilähtänyt himmentämään hänen kunniansa sädekehää: Aramista ei kuulunut.
Keskustelu kuninkaallisen perheen kesken oli vaimennut. Mietiskelyynsä vaipuneena kuningas unohti hyvästellä veljeänsä ja madame Henrietteä. Nämä oudoksuivat ja alkoivat vähitellen tuskastua. Itävallan Anna kumartui poikaansa kohti, lausuen hänelle muutamia sanoja espanjankielellä.
Filip ei laisinkaan osannut tätä kieltä; hän kalpeni odottamattomasta vastoinkäymisestä. Mutta ikäänkuin järkkymättömän Aramiksen henki olisi verhonnut hänet erehtymättömyydellään, Filip ymmälle joutumisen asemesta nousi.
"No, mitä? Vastatkaa", kehoitti Itävallan Anna.
"Mitä melua se on?" kysyi Filip, kääntyen salaportaitten ovea kohti.
Samassa kuultiin äänen huutavan:
"Tätä tietä, tätä tietä! Vielä muutama askelma, sire!"
"Herra Fouquetin ääni?" sanoi d'Artagnan, joka oli lähellä leskikuningatarta.
"Herra d'Herblay ei voine olla kaukana", lisäsi Filip.