Itävallan Anna säpsähti ja kohotti käsivartensa taivasta kohti, kykenemättä lausumaan sanaakaan.
"Äitini", sanoi Filip tyynellä äänellä, "ettekö tunne poikaanne?"
Ja nyt Ludvig vuorostaan peräytyi.
Itävallan Anna taasen menetti tasapainonsa omantunnon survaisujen sattuessa hänen sydämensä ja tajuntaansa. Kenenkään tukematta, sillä kaikki olivat kuin kivettyneinä, hän vaipui nojatuoliinsa päästäen heikon huokauksen.
Ludvig ei voinut kestää tätä näytelmää ja häväistystä. Hän syöksähti d'Artagnanin luo, jota alkoi huimata, niin että hän horjui hapuillen ovenpieltä tuekseen.
"Tänne, muskettisoturi!" käski hän. "Tarkatkaa meidän kasvojamme ja sanokaa, kumpi meistä, hänkö vai minä, on kalpeampi."
Tämä huudahdus havahdutti d'Artagnanin ja sai hänen sydämessään tottelevaisuuden kielen värähtämään. Hän ravisti päätänsä ja enempää epäröimättä astui Filipin luo, laski kätensä hänen olalleen ja sanoi:
"Monsieur, olette vankini!"
Filip ei kohottanut silmiään taivaaseen, hän ei liikahtanut paikaltaan, missä hän seisoi kuin lattiaan naulittuna, kiinteästi tuijottaen kuninkaalliseen veljeensä. Hän syytti tätä ylvään äänettömänä kaikesta entisestä onnettomuudestaan, kaikista vastaisista kärsimyksistään. Tämän sielusta nousevan haasteen edessä kuningas tunsi voimainsa pettävän; hän loi silmänsä maahan ja vei nopeasti pois veljensä ja kälynsä, unohtaen äitinsä liikkumattomana nojailemaan kolmen askeleen päähän pojastaan, jonka hän toistamiseen antoi tuomita kuolemaan. Filip lähestyi Itävallan Annaa ja virkkoi tälle lempeällä ja ylevän liikuttuneella äänellä:
"Ellen olisi teidän poikanne, kiroisin teitä, äitini, kun olette tehnyt minut näin onnettomaksi."