Täten he olivat nopsasti jättäneet kahdentoista lieuen taipaleen itsensä ja Vauxin välille. Sitten täytyi vaihtaa hevosia ja järjestää jonkunlaiset kyytivuorot. Eräässä vaihtopaikassa Portos jo rohkaistuikin varovasti kysymään Aramikselta.
"Hst!" vastasi tämä. "Tyydy siihen tietoon, että menestyksemme riippuu joutuisuudestamme."
Ikäänkuin Portos olisi vielä ollut vuoden 1626 muskettisoturina ilman ropoa taskussa ponnisti hän eteenpäin. Menestyksen taikasana merkitsee aina jotakin ihmisen korvaan. Se kuiskaa kylliksi niille, joilla ei ole mitään, ja liiemmälti niille, joilla on riittämiin.
"Nyt minusta tehdään herttua", virkkoi Portos ihan ääneen puhuen itsekseen.
"Se on mahdollista", vastasi Aramis hymyillen omalla tavallaan, Portoksen hevosen porhaltaessa hänen edelleen.
Sillävälin Aramiksen aivot hehkuivat; ruumiillisen ponnistelun ei vielä ollut onnistunut taltuttaa sielun toimintaa. Kaikkinainen mylvivä viha, pureva, vihlova tuska, kuolettava uhka myllersi ja kalvoi ja riehui voitetun kirkkoruhtinaan mielessä.
Hänen kasvonsa ilmaisivat hyvin näkyviä merkkejä tästä hurjasta kamppailusta. Vapaana suurella valtatiellä antautumaan edes hetken vaikutusten valtaan Aramis ei häikäillyt sadatella jokaista hevosen syrjähyppäystä, jokaista tien epätasaisuutta. Kalpeana, toisinaan kuumaa hikeä valuen, toisinaan kuivana ja jääkylmänä hän ruoski hevosia ja raateli niiden kyljet verille.
Portoksenkin, jonka pääheikkoutena ei ollut tunnonherkkyys, se hurjuus sai voihkimaan. Täten he kiitivät kahdeksan pitkää tuntia ja saapuivat Orléansiin.
Kello oli neljä iltapäivällä. Vedoten muistoihinsa Aramis ajatteli, että mikään ei osoittanut kiinnijoutumista mahdolliseksi.
Olisi ollut ennenkuulumatonta, että Portosta ja häntä vangitsemaan pystyvä ratsastajajoukkue olisi voinut hankkia riittävästi vaihtohevosia, edetäkseen neljänkymmenen lieuen[32] matkaa kahdeksassa tunnissa. Vaikka siis ottikin lukuun takaa-ajon, mikä ei sekään ollut ehdottoman varmaa, olivat pakolaiset hyvinkin viisi tuntia edellä tavoittajistaan.