Nämä sanat kuullessaan prinsessa peräytyi, vuorostaan parahtaen.
"Teidän kuninkaallinen korkeutenne", lateli Montalais liukaskielisesti, "on siis armollisesti tahtonut ajatella noita arpajaisia ja…"
Prinsessa alkoi olla pahoin hämillään.
Raoul kiirehti lähtemään, arvaamatta vielä kaikkea, ja kuitenkin hän tunsi häiritsevänsä.
Madame valmisteli jotakin välityslausetta, saadakseen aikaa toipumiseen, kun samassa avautui kaappi vuodekomeroa vastapäätä ja siitä astui sisälle herra de Guiche aivan säteilevänä. Kalpein näistä neljästä, se täytyi myöntää, oli vieläkin Raoul. Ja kuitenkin prinsessa oli pyörtymäisillään ja nojautui makuusijan patsaaseen.
Kukaan ei rohjennut häntä tukea. Näin kului kotvanen peloittavassa äänettömyydessä.
Raoul käsitti; hän astui kreivin luo, jolla sanomaton liikutus sai polvet vapisemaan, ja tarttui hänen käteensä.
"Rakas kreivi", hän virkkoi, "sano Madamelle, että olen kyllin onneton ansaitakseni anteeksiannon; sano hänelle myöskin, että olen rakastanut elämässäni ja että minulle tehdyn petoksen kammo saa minut leppymättömäksi kaikkea muuta petosta kohtaan, mitä ympärilläni tapahtuu. Siksipä, mademoiselle", hän lisäsi hymyillen Montalaisille, "en koskaan ilmaise tätä salaisuutta, en koskaan mainitse ystäväni käynneistä luonanne. Hankkikaa Madamelta, joka on niin lempeä ja jalomielinen, hankkikaa häneltäkin anteeksianto, kun hän juuri yllätti teidät. Olette kumpikin vapaita, rakastakaa toisianne, olkaa onnellisia!"
Prinsessa tunsi hetkisen sanoin kuvaamatonta epätoivoa. Hänestä oli Raoulin osoittamasta hienotuntoisuudesta huolimatta vastenmielistä nähdä näin ajattelemattomasti jouduttautuneensa toisen armoille. Häntä ärsytti myöskin pakko pujahtaa tämän huomaavaisen viekkauden tarjoamaan piiloreikään. Vilkkaana ja herkkähermoisena hän taisteli näiden kahden mielenkarvauden pistelyä vastaan.
Raoul ymmärsi hänet ja tuli vielä kerran avuksi.