"Oh, älä pelkää mitään! Sinua rakastetaan, sinua rakastetaan, de Guiche. Käsitätkö noiden kahden sanan arvon? Ne merkitsevät, että voit kulkea pää pystyssä, voit nukkua yösi levollisesti, voit kiittää Jumalaa joka hetki elämässäsi. Sinua rakastetaan, se merkitsee, että voit kuulla kaikkea, vieläpä onnestasi huolehtivan ystävän neuvonkin. Sinua rakastetaan, de Guiche, sinua rakastetaan! Sinä et vietä noita kamalia, noita loppumattomia öitä, joiden kaameudessa muiden, kuolemaan vihittyjen ihmisten silmät kirvelevät kuivina ja sydämet palavat poroksi. Sinä elät kauan, jos noudatat saiturin esimerkkiä, kun hän pala palalta, muru murulta hyväilee ja kerää timantteja ja kultaa. Sinua rakastetaan! Salli minun sinulle sanoa, mitä on tehtävä, jotta sinua alati rakastettaisiin."
De Guiche katseli jonkun aikaa tuota onnetonta, epätoivosta puolihullua nuorta miestä, ja hän tunsi sydämessään ikäänkuin tunnonpistoksen oman onnensa tähden. Raoul tyyntyi kuumeisesta innostuksestaan, ja hänen kasvonsa ja äänensä saivat jäykistyneen sävyn.
"Tuotetaan kärsimystä sille", virkkoi hän, "jonka nimen soisin vielä voivani lausua. Vanno minulle, ettet ainoastaan ole sitä edistämättä, vaan että tilaisuuden tullen tyttöä vielä puolustatkin, kuten olisin itse tehnyt."
"Minä vannon sen", vastasi de Guiche.
"Ja lupaa minulle, että jonakuna päivänä, kun olet hänelle tehnyt jonkun suuren palveluksen, josta hän sinua kiittää, lausut hänelle nämä sanat: 'Olen tehnyt teille tämän hyväntyön, madame, herra de Bragelonnen kehoituksesta, jolle olette tehnyt niin paljon pahaa.'"
"Minä vannon sen!" vakuutti de Guiche liikuttuneena.
"Siinä kaikki. Hyvästi! Matkustan huomenna tai ylihuomenna Touloniin. Jos sinulla on joitakuita vapaita hetkiä, suo ne minulle."
"Kaikki, kaikki!" huudahti nuori ystävä.
"Kiitos!"
"Ja mihin nyt tästä lähdet?"