Näin siis oli käynyt. Prinssillä ei enää ollut omaa taloa, koska sellainen oli käynyt tarpeettomaksi amiraalille, jolla on laiva asuntonaan. Hänellä ei enää ollut liikanaisia aseita, hän kun olikin majoittumassa kanuunainsa keskeen, — ei enää jalokiviä, jotka meri olisi voinut niellä, mutta kirstuissaan hänellä oli lähemmä neljäsataatuhatta écua.
Ja kaikkialla talossa hyöri iloissaan ihmisiä, jotka luulivat riistävänsä puille paljaille hänen korkeutensa. Prinssillä oli mitä suurimmassa määrässä taito tehdä onnellisiksi mitä säälittävimmätkin velkojat, kun nämä kiireissään saapuivat paikalle, kuultuaan ylimyksen sotaretkestä. Jokainen hätistelijä sai osakseen mitä suopeimman vastaanoton. "Minulla ei ole muuta kuin tämä hopeinen vesikannu", hän saattoi virkkaa lopuksi surumielisesti hymyillen; "se on toki hyvinkin viidensadan livren arvoinen, — ottakaa edes se tällä kertaa lahjanani." Kun sydämelliset ilmeet yleensäkin käyvät käteismaksusta, kykeni prinssi tällä kohdittelullaan ehtymättömästi hankkimaan vain lisää lainoja noilta saamamiehiltään, kuten sanottu; hän antoi pois ihan kaikkensa, aivan surkeilematta, ja sai siten aikaan sen vaikutuksen, että hän oli auttamattomasti kynittävänä.
Prinssin luona oli toteutunut itämainen satu köyhästä arabialaisesta, joka palatsin ryöstössä korjaa pataranin, piilotettuaan sen pohjaan kultamassin, kenenkään estelemättä häntä viemästä talteensa näin vähän kadehdittavaa kapinetta. Suuri joukko tavaranhankkijoita sai täten tyydytyksensä herttuan irtaimesta. Niinpä ruokatalouden toimitsijat eivät osanneet antaa suurtakaan arvoa vaatekammioiden ja valjaskomeroiden aarteille, joille räätälit ja satulasepät kyllä olivat persoja; mutta edellinen parvi oli innokas kiidättämään kotiin vaimoväelleen hänen korkeutensa lahjoittamia makeistavaroita, ja heidän nähtiin hypähtelevän iloissaan, kun siinä kanniskelivat kulhoja ja tölkkejä, jotka oli upeasti leimattu prinssin vaakunalla.
Herra de Beaufort lahjoitti lopuksi pois kaikki hevosensa ja aittojensa rehuvarat. Kolmisenkymmentä miekkosta onnellistettiin hänen keittiökapineillaan, hyvinkin kolmellesadalle riitti viinikellarin sisältö. Ja kaikki nämä asianomaiset läksivät siinä vakaassa uskossa, että herttua ei olisi menetellyt täten, ellei hänellä olisi ollut varmaa tietoa arabialaisten telttojen kätkemästä uudesta omaisuudesta. Hänen loistoasuntoansa siten riisuttaessa pakistiin, että kuningas lähetti hänet korvaamaan menetettyä äveriäisyyttänsä, — että Afrikan aarteet jaettaisiin tasan amiraalin ja kuninkaan kesken, että ne aarteet olivat timanttikaivoksia tai muita satumaisten jalokivien kätköjä. Atlasin hopea- ja kultakaivokset eivät tässä yhteydessä saaneet edes mainitsemisen kunniaa. Noiden jalokiviaarteiden lisäksi, joiden penkominen luonnollisesti tapahtuisi vasta sotaretken päätyttyä, huomattiin ottaa lukuun armeijan hankkima sotasaalis. Herra de Beaufort korjaisi haltuunsa kaikki, mitä rikkaat merirosvot olivat kristikunnalta ryöstäneet Lepanton taistelusta asti. Niiden miljoonien määrää ei voinut laskeakaan. Miksi siis noin suuria saavuttava mies olisikaan säästellyt menneen elämänsä vaivaisia kapistuksia? Ja samaten, miksi toiselta puolen olisi kursailtu käyttää sellaisen miehen anteliaisuutta hyväkseen ihan ahnehtienkin?
Tällä kannalla siis olivat asiat herttuan luona, kun Atos heti ensimmäisellä tutkivalla silmäyksellään sai selvän tilanteesta. Hän tapasi Ranskan amiraalin hiukan päästään pyörällä, sillä herttua tuli viidenkymmenen pitovieraan pöydästä, jossa oli tyhjennetty moninkertaiset maljat retken menestykseksi; jälkiruokaan päästyä oli jäännökset annettu palvelijoille ja tyhjät lautaset katsojille. Prinssi oli päihdyksissään yhtaikaa häviöstänsä ja saavuttamastaan suosiosta. Hän oli juonut vanhan viininsä uuden viininsä kunniaksi.
Atoksen ja Raoulin nähdessään hän huudahti:
"Hei, minulle tuodaan adjutanttini! Käykäähän tänne, kreivi; käykää tänne, varakreivi."
Atos tunnusteli tietänsä liinavaatteiden ja astioiden sekamelskassa.
"Kiivetkää yli vain", kehoitti herttua ja tarjosi sitten täyden lasillisen Atokselle. Tämä kulautti pohjaan, Raoul hädin kostutti huuliaan. "Tässä on valtuuskirjanne", sanoi prinssi Raoulille. "Toimitin sen kuntoon, pitäen tuloanne varmana. Te riennättekin edellä Antibesiin asti."
"Kyllä, monseigneur."