"Kuulehan", sanoi Atos, "jos noudatat neuvoani, niin poltat tuon kuomin, jotta siitä ei jää jälkeäkään. Muutoin Antibesin kalastajat, jotka uskoivat olleensa tekemisissä paholaisen kanssa, koettavat todistella, että vankisi olikin vain ihminen."
"Kiitos neuvostasi, Atos; vielä tänä yönä käsken toimia sen mukaan tai pikemminkin toimin itse. Mutta palatkaamme katon alle, sillä kohta saamme sateen, ja salamat iskevät kamalasti."
Kun he saapuivat valliparvekkeelle, jonka oveen d'Artagnanilla oli avain, he näkivät herra de Saint-Marsin suuntaavan askeleensa vangin asumaan huoneeseen.
D'Artagnanin viittauksesta he kätkeytyivät portaitten kulmaukseen.
"Mikä on?" kysyi Atos.
"Saatte nähdä. Katsokaa. Vanki palaa kappelista."
Ja punaisten salamain valossa nähtiin sinipunervassa, tuulen värisyttämässä usvassa, johon taivaan kajo himmeni, vakavasti astelevana kuuden askeleen päässä kuvernöörin takana mustapukuinen mies, kiiltävä teräsnaamio kasvoilla. Naamio oli juotettu kiinni samasta metallista tehtyyn lakkiin, joka peitti koko hänen päänsä. Taivaan tuli heitti kellerviä kimalluksia kiilloitettuun pintaan, ja nämä oikullisesti välähtelevät heijastukset näyttivät vihansilmäyksiltä, joita onneton sadatusten asemesta sinkautteli ympärilleen.
Keskellä parveketta pysähtyi hetkiseksi vanki katselemaan ääretöntä taivaanrantaa, hengittämään ukkosen tulikivihuuruja, ahnaasti juomaan lämmintä sadetta, ja hän päästi kiljahdusta muistuttavan huokauksen.
"Tulkaa, monsieur", tiuskaisi de Saint-Mars vangille, sillä hän kävi jo levottomaksi nähdessään tämän kauan silmäilevän muurien tuolle puolen. "Monsieur, tulkaa toki!"
"Sanokaa monseigneur", huudahti Atos loukostaan Saint-Marsille niin juhlallisella ja niin peloittavalla äänellä, että kuvernööriä puistatti kiireestä kantapäähän.