D'Artagnania, joka ei ollut mikään teikari, kohtelivat naiset kuitenkin järkijärjestään mielistellen ja erittäin herttaisesti; hän oli hienostunut urho, ja hänen sotainen maineensa oli tuottanut hänelle yhtä paljon ystävyyttä miesten keskuudessa kuin ihailua naisten parissa. Nähdessään hänen lähestyvän puhuttelivatkin hovineidot häntä omasta aloitteestaan, innostuen kyselemään, missä hän oli ollut, mitä toiminut, miksi hänen ei ollut nähty komealla ratsullaan tekevän palatsinpihalla tuollaisia uljaita hypähdyksiä, joita kuninkaan ulokkeelle kokoontuneet uteliaat aina ihastelivat.
Soturi vastasi saapuvansa oranssien maasta.
Neitoset alkoivat tirskua. Siihen aikaan kyllä kaikki matkustelivat, mutta sadankin lieuen matka tuntui silti vaaralliselta seikkailuyritykseltä.
"Oranssien maasta?" huudahti neiti de Tonnay-Charente; "Espanjasta?"
"En sentään", vastasi muskettisoturi.
"Maltasta?" arvasi Montalais.
"Olette totisesti lähenemässä oikeata, mesdemoiselles."
"Joltakulta Välimeren saarelta siis?" kysyi la Vallière.
"Mademoiselle", sanoi d'Artagnan, "en tahdo arvautella teitä: tulen rannikolta, mistä herra de Beaufort juuri parhaillaan on lähdössä purjehtimaan Algieriin."
"Oletteko nähnyt armeijan?" tiedustivat useat sotaisuuden harrastajattaret.