"Me kirjoitamme muistelmia maineenne puhdistamiseksi", lupasi la Fontaine; "paetkaa."
"Minä jään", päätti Fouquet; "enkähän toki ole ihan vailla turvaa."
"Sinulla on Belle-Isle!" huudahti abbé Fouquet.
"Ja sinne minun sopiikin mukavasti poiketa Nantesin matkalta", sanoi yli-intendentti; "malttia siis, malttia!"
"Mutta mitä vaaroja onkaan väijymässä sitä ennen!" huoahti rouva Fouquet.
"Niin, sen kyllä tiedän", vastasi ministeri; "mutta minkä sille mahtaa? Kuningas on antanut minulle kutsun säätykokoukseen. Tietysti hän siten suunnittelee häviötäni; mutta minun ei sovi ilmaista mitään levottomuutta."
"No, hei, minä olen keksinyt apukeinon", huudahti Pélisson. "Te lähdette tosiaan Nantesiin, mutta ystävien keralla, omissa vaunuissanne Orléansiin asti ja sieltä omalla jokialuksella Nantesiin, aina valmiina puolustautumaan hyökkäykseltä ja väistämään, jos teitä uhataan. Te otatte siis mukaan käteiset rahanne kaikkien mahdollisuuksien varalta, ja pakoretkelläkin ollen te vain noudatatte kuninkaan tahtoa. Tämän matkasuunnitelman varassa te pääsette jokisuuhun milloin haluatte, siitä merelle, Belle-Islelle, ja sieltä teillä on vapaa pääsy edelleen kuten kotkalla, joka pesästään häirittynä häipyy avaruuteen."
Pélissonin sanoja tuettiin yksimielisellä hyväksymisellä.
"Niin, tee siten", sanoi rouva Fouquet miehelleen.
"Tehkää niin", kehoitti rouva de Bellière.