Tämä Colbertin suussa harvinainen meille pani herttuattaren kotvaseksi miettimään. Ihmeekseen hänen täytyi tunnustaa nousevalla valtiomiehellä olevan enemmän luontumusta suuruuteen kuin hän oli ottanut lukuun.
Colbert oli saanut takaisin ylemmyytensä keskustelussa ja tahtoi sen säilyttääkin.
"Te pyydätte minun toimintaani tuon herra d'Herblayn vangitsemiseksi, madame?" virkkoi hän.
"Minäkö? En pyydä teiltä mitään."
"Luulin vain, madame; mutta olkoon sinänsä, koska erehdyin. Kuningas ei ole vielä puhunut asiasta mitään."
Herttuatar pureskeli kynsiään.
"Ja kehno saalishan tuommoinen piispa olisikin!" jatkoi Colbert. "Tuskinpa kannattaisi minun puuttua puuhiin pikku juonittelijan tähden."
Herttuattaren viha paljastui.
"Leskikuningatarhan pitää häntä tärkeänä", sanoi hän, "ja tietysti hänen majesteetillaan on perusteita käsitykseensä. Ja onhan herra d'Herblay epäsuosioon joutuvan mahtimiehen ystävä."
"Hoo, sehän ei itsessään vaikuta asiaan!" arveli Colbert. "Ainoastaan kuninkaan vihollista voisi tavoittaa voimakeinoilla. Tämä tuntunee teistä ikävältä?"