"On ihan ihme ja kumma, monseigneur", vastasi aluksen päällikkö, "että tuo pursi kiitää kuin myrskytuuli."
Gourville hätkähti ja nousi yläkannelle paremmin nähdäkseen.
Fouquet ei hievahtanut, mutta hän sanoi Gourvillelle hillityn epäluuloisena:
"Katsohan toki, mitä se on, ystäväiseni."
Alus oli juuri ehtinyt esille polvekkeen takaa. Se liukui niin nopeasti, että sen vanaveden nähtiin kimaltelevan valkoisena kuohujuovana auringonsäteissä.
"Onpas se vauhtia!" hoki laivuri; "on totta vieköön! Kai siitä maksetaan hyvin. En luullut", lisäsi hän, "että puuairot voisivat kiidättää vinhemmin kuin omamme; mutta toisin nuo tuolla todistavat minulle."
"Mikäs siinä!" huudahti eräs soutajista. "Heitä on kaksitoista ja meitä vain kahdeksan."
"Kaksitoista!" ihmetteli Gourville. "Kaksitoista soutajaa? Mahdotonta!"
Kahdeksaa useampaa soutajaa ei jokialuksessa ollut koskaan edes kuningas käyttänyt. Tämä kunnia oli osoitettu herra yli-intendentillekin pikemmin kiireen vuoksi kuin arvonannosta.
"Mitä se merkitsee?" sanoi Gourville, yrittäen eroittaa jo näkyvän telttakatoksen alta matkustajat, joita tarkinkaan silmä ei vielä olisi voinut tuntea.