Fouquet vaipui mietteisiin; d'Artagnan ei ollut huomaavinaan hänen tuumitteluansa.
"Uskoakseni teille ohjeitteni laadun olen tietysti kiintynyt teihin ja halukas osoittamaan teille, että teitä vastaan ei suunnitella mitään", lisäsi muskettisoturi.
"Niin tietenkin", mukasi Fouquet hajamielisenä.
"Sehän selviää, kun ajattelee järjestelyä kokonaisuudessaan", selitti kapteeni, jonka katseet yhä puhuivat hartaasti omaa kieltänsä. "Ensiksikin on palatsilinna asetettu erityisen ja ankaran vartioinnin alaiseksi. Te asutte täällä; tunnetteko näitä paikkoja?… Ka, todellinen vankila, monseigneur! Herra de Gesvres, jolla on kunnia kuulua ystäväpiiriinne, on joutunut syrjään… Kaupungin portit ja satamaväylät suljetaan passittomilta heti kun kuningas saapuu… Tiedättekös, herra Fouquet, että jollen nyt puhuisi teidänlaisellenne miehelle, joka olette valtakunnan ylimpiä arvohenkilöitä, vaan jollekulle levottomalle ja omia hankkeitaan hautovalle sielulle, niin tämäpä ei olisi terveellistä lavertelua! Olisin tullut toimittaakseni sievän tilaisuuden, jos tuollaisen miekkosen tekisi mieli livahtaa liikkeelle! Ei järjestyksenvalvojia, ei vartiosotilaita, ei mitään määräyksiä; vesitie vapaa, maantie avoin, itse d'Artagnanilta voisi tahtoa hevosia lainaksi! Tämän täytyy rauhoittaa mieltänne, herra Fouquet, sillä kuningas ei olisi jättänyt minua näin itsenäiseksi, jos hänellä olisi ollut pahaa mielessä. Olenkin siten täydellisesti teidän käytettävissänne; pyytäkää minulta mitä suinkin haluatte, ja vastavuoroon soisin vain, että sanoisitte minulta terveiset Aramikselle ja Portokselle, jos satutte ensin käväisemään Belle-Islellä, kuten teillä on oikeus tehdä ihan kursailemattomasti, suotta siekailematta, aivan yöpuvussanne niinkuin nyt olette."
Niin sanoen muskettisoturi kumarsi syvään, loi vielä älykkään suopean silmäyksen yli-intendenttiin, peräytyi ovelle ja katosi.
Hän ei ollut vielä pylväseteisen portailla, kun Fouquet suunniltaan kiihtyneenä tarttui soittokellon nuoraan ja huusi:
"Hevoseni! Alukseni!"
Kukaan ei vastannut.
Yli-intendentti puki itse ylleen mitä käsiinsä sai.
"Gourville!… Gourville!…" hän kutsui sujauttaessaan kellon taskuunsa. Ja soittokello sai taas hälyttää, Fouquetin hokiessa: "Gourville!… Gourville!…"