"Olen toiminut kuninkaan hyväksi", selitti Colbert vavahtelevalla äänellä; "kovaa on saada tällaista kohtelua teidän majesteettinne upseerilta, ja ilman hyvitystä, kun olen velvollinen kunnioittavasti pidättymään väittelystä hallitsijani edessä."
"Kunnioittava pidättyminen", pauhasi d'Artagnan säkenöivin silmin, "vaatii teitä ensiksi pitämään arvossa hänen määräysvaltaansa ja juurruttamaan samaa kunnioitusta muihin. Jokainen valvomattoman vallan välikappale edustaa sitä valtaa, ja kun kansa kiroaa iskevää kättä, niin Jumala lukee syyn kuninkaan vastuulle, ymmärrättekö? Pitääkö neljänkymmenen vuoden kohlujen ja verenvuodatuksen kovettaman soturin antaa teille tämä opetus, monsieur? Pitääkö säälittelyn tulla minun puoleltani ja julmuuden kuulua teille? Te olette pidättänyt, kytkettänyt, suljettanut vankilaan viattomia."
"Herra Fouquetin mahdollisia rikostovereita", tokaisi Colbert.
"Kuka teille sanoo, että herra Fouquetilla on sellaisia kumppaneita tai että hän itsekään on rikollinen? Ainoastaan kuningas tietää sen, hänen oikeudenkäyttönsä ei ole sokeata. Kun hän käskee: 'pidättäkää, viekää vankilaan ne ja ne', silloin totellaan. Älkää siis enää puhuko minulle kunnioituksesta kuningasta kohtaan ja varokaa sanojanne, ettei niihin sattumalta tuntuisi sisältyvän jotakin uhkausta, sillä kuningas ei anna epäkelpojen palvelijain uhkailla niitä, jotka palvelevat häntä hyvin, — ja jos minulla — mistä Jumala varjelkoon! — olisi niin kiittämätön herra, niin toimittaisinpa omalla voimalla arvonantoa itselleni."
Tämän sanottuaan d'Artagnan suoristausi ylpeästi paikalleen kuninkaan työhuoneessa, leimuavin silmin, käsi miekankahvassa, värähtelevin huulin, tekeytyen vielä paljon kiukkuisemmaksi kuin hän todellisuudessa olikaan.
Nöyryytettynä ja raivosta kiehuen Colbert kumarsi kuninkaalle ikäänkuin pyytääkseen lupaa saada poistua.
Korskeudessaan ja uteliaisuudessaan ristiriitaan joutuneena kuningas ei vielä tiennyt, mille kannalle asettua. D'Artagnan näki hänen epäröivän. Jäädä pitemmäksi aikaa alalleen olisi ollut virhe; oli päästävä voitolle Colbertista, ja ainoana keinona oli kannustaa kuningasta niin pikaisesti oikeaan kohtaan, että hänen majesteetilleen ei jäisi muuta selviytymisen muotoa kuin valita kiistaajista toinen tai toinen.
D'Artagnan siis kumarsi kuten Colbertkin. Mutta kuninkaan teki ennen kaikkea mieli kuulla täsmällisiä ja seikkaperäisiä tietoja yli-intendentin vangitsemisesta, oltuaan tästä jo hetkiseksi pahoin huolissaan; hän käsitti, että d'Artagnanin närkästyttäminen olisi viivyttänyt tätä jännittävää selvitystä vähintään neljännestunnilla, ja niinpä Ludvig unohti Colbertin, jolla ei ollut mitään erityisempiä uutisia kerrottavina: hän kutsui muskettisoturien kapteenia likemmäksi.
"Ei, kuulkaa, monsieur", hän sanoi, "tehkää ensin ilmoituksenne; voitte sitten levätä."
D'Artagnan oli jo astumassa kynnyksen yli, mutta seisahtui kuninkaan huomautuksesta ja tuli takaisin. Nyt oli Colbertin pakko lähteä. Hänen kasvonsa peitti tumma puna; mustissa ja häijyissä silmissä kiilui synkkä leimu tuuheiden kulmakarvain alta. Hän jouduttausi poistumaan, kumarsi kuninkaalle, suoristausi puolittain d'Artagnanin sivuuttaessaan ja astui ulos kirvelevin sydämin.