"Millä tavalla", änkytti hän, "täällä sitten johdellaan eri osastoja?"
"Teidän lähdettyänne, monsieur", vastasi merivoimien vanhin upseeri, "kuningas uskoo laivaston minun huostaani."
"Silloin, monsieur", huomautti Colbertin mies uudelle ylipäällikölle, "tämä viimeinen minulle jätetty määräys kuuluu teille. Saammeko nähdä valtuutenne?"
"Tässä", vastasi merisoturi, esittäen kuninkaan nimikirjoituksen.
"Tästä saatte toimintaohjeenne", sanoi upseeri, antaen hänelle kotelon. Sitten hän kääntyi jälleen d'Artagnaniin.
"No, monsieur", hän virkkoi värähtävällä äänellä, sillä niin suurta epätoivoa hän näki tuon rautaisen miehen ilmeessä, "olkaa niin ystävällinen, että lähdette."
"Heti", äännähti d'Artagnan heikosti, voitettuna, vääjäämättömän pakon musertamana.
Ja hän luisui pieneen purteen, joka suunnattiin mannerta kohti myötäisessä tuulessa ja nousuveden auttelemana. Kuninkaan vartijat olivat tulleet veneeseen hänen mukanaan.
Kuitenkin muskettisoturi yritti vielä toivoa ehtivänsä ajoissa Nantesiin ja kykenevänsä niin kaunopuheisesti ajamaan ystäviensä asiaa, että kuningas taipuisi.
Alus kiiti kuin pääskynen. Piankin d'Artagnan näki hämärästi rannikon häämöittävän mustana yön valkoisesta usvasta.