Ihailtava Portos ei edes vaivautunut salaamaan Aramikselta, minkä sijan hän tälle antoi ystäviensä luettelossa. Aramis puristi hänen kättään.
"Me elämme vielä monta vuotta", hän sanoi, "säilyäksemme maailmalle esimerkkinä harvinaisista miehistä. Luota minuun, rakas ystävä. Emme ole saaneet mitään vastausta d'Artagnanilta, se on hyvä merkki; hän on tietenkin jo kokoamassa laivastoa yhteen, jotta ulappa tyhjentyy. Minä taasen olen juuri antanut määräykseni erään maallaolleen purren vierittämisestä teloilla Locmarian maanalaisen luolaholvin suulle, jonka kyllä tiedät, kun olemme siellä niin usein väijyneet kettuja."
"Niin, se päättyy lahdenpoukamaan pitkällä, ahtaalla käytävällä, jonka keksimme silloin, kun komea kettu sitä kautta pääsi karkuun."
"Aivan. Onnettomuuden varalta piiloitetaan meille pursi tuohon maaholviin; siellä se jo varmaan onkin. Odotamme otollista hetkeä, ja sitten yön aikana ulapalle!"
"Siinäpä hyvä ajatus! Mitä sillä voitamme?"
"Me saamme siitä sen edun, että kun kukaan ei tunne luolaa tai oikeammin sen merenpuolista käytävää, paitsi me ja pari kolme saaren metsästäjää, niin saarelle mahdollisesti poikkeavat vakoilijat, jotka eivät näe mitään venettä rannassa, eivät aavista paon mahdollisuutta eivätkä huomaa pitää silmällä merta."
"Jo käsitän."
"Miten on nyt koipiesi laita?"
"Oh, tällä hetkellä ne ovat oivassa kunnossa."
"Näethän siis, että kaikki edistää mielenrauhaamme ja toiveitamme. D'Artagnan puhdistaa meren aluksista ja päästää meidät vapauteen. Ei enää kuninkaallista laivastoa eikä maallenousua pelättävissä. Kunnia Jumalalle! Meillä, Portos, on edessämme vielä puolen vuosisadan hauskat seikkailut, ja kun jalkani koskettaa Espanjan maaperää, vannon sinulle", lisäsi piispa peloittavan pontevasti, "että herttuanarvosi ei ole niin epävarma kuin Ranskassa luullaan."