Nähtiin lähestyvän sotilailla täytettyjä kuljetusveneitä; ne suuntasivat kulkunsa kolmelle eri taholle, laskeakseen väkensä maihin kolmessa kohdassa samalla kertaa.
"Mitä on tehtävä?" kysyi eräs vartioupseeri.
"Käskekää niiden pysähtyä, tai jos ne tulevat yhä lähemmäksi, niin ampukaa!" sanoi Aramis.
Viittä minuuttia myöhemmin alkoi tykkituli. Ne olivat samat laukaukset, jotka d'Artagnan oli kuullut saapuessaan mantereen rantaan.
Mutta lotjat olivat jo liian lähellä rantalaituria, jotta kanuunat olisivat kyenneet toimimaan tehokkaasti; ne laskivat väkeä maihin, taistelu alkoi melkein käsirysynä.
"Mikä sinua vaivaa, Portos?" kysyi Aramis ystävältään.
"Ei mikään… sääret… Se on tosiaan käsittämätöntä… Mutta kyllä ne toipuvat hyökätessä."
Portos ja Aramis tosiaankin ryhtyivät hyökkäämään sellaisella sisulla ja saivat miehensä niin innostumaan, että kuninkaan väki peräytyi päistikkaa aluksiinsa, vieden saaliinaan vain omat haavoittuneensa.
"Hei, Portos", huudahti Aramis, "tarvitseehan meidän saada joku vankikin, nopeaan, nopeaan!"
Portos kurkoittausi alas laiturin portaille ja tarttui niskasta kuninkaallisen armeijan upseeriin, joka odotti alukseen pääsyä, jahka kaikki miehet olisivat siihen ensin asettuneet. Jättiläisen käsivarsi kohotti ilmaan miehen, joka suojeli häntä kilpenä hänen ojentautuessaan yläpengermälle, niin että ainoatakaan laukausta ei häneen tähdätty.