"Henkivartion upseereja!" hän hämmästyen sanoi.
"Niin, veikkonen, kuninkaan kaartilaisia."
"Kuninkaanko kaartilaisia, monseigneur?" toistivat bretagnelaiset hädissään.
"Ja Biscarrat etunenässä, minun hiirakollani", jatkoi Aramis.
Samassa koirat syöksähtivät yhtenä vyörynä luolaan, jonka kaikki lokerot täyttyivät huumaavasta hälinästä.
"Oh, hitto!" huudahti Aramis saaden takaisin kaiken kylmäverisyytensä, kun vaara ilmeni väistämättömäksi; "hukassa kaiketi olemme, mutta meillä on toki vielä yksi mahdollisuus. Jos kaartinupseerit koiriensa perässä tullen saavat havaita, että luola johtaa syvemmälle, niin pelastuksemme on mahdoton, sillä tänne tunkeutuessaan he keksisivät veneemme ja meidät; sentähden on koirat ehkäistävä jatkamasta ajoa, jotta herratkaan eivät onkaloomme pistäydy."
"Oikein", vahvisti Portos.
"Käsitättehän", lisäsi piispa käskevän pikaisesti: "nuo kuusi koiraa eivät mahdu ketun kolosta ison kiven alitse, vaan pysähtyvät siihen ulisemaan; ennen kuin yrittävät ylitse on ne surmattava."
Bretagnelaiset syöksähtivät puukkoinensa pimentoon. Tuotapikaa kuului surkea kiljahdusten ja korinan kuoro; sitten oli ihan hiljaista.
"Hyvä on", lausui Aramis tyynesti. "Nyt on isäntien vuoro!"