Tukka pystyssä, silmät hurjina, huumaantuneena astui Biscarrat luolan sisustaa kohti, lausuen:
"Olette oikeassa, kuolema minulle, joka olen antanut murhata toverini! Minä olen kurja heittiö!"
Ja heittäen miekkansa kauas luotansa, sillä hän tahtoi kuolla puolustautumatta, hän syöksyi pää painuksissa holviin.
Toiset upseerit seurasivat häntä. Yksitoista, jotka olivat kuudestatoista jäljellä, sukelsi hänen kanssaan onkaloon.
Mutta he eivät ehtineet edellisiä edemmäksi, sillä toinen yhteislaukaus kaatoi heistä viisi kylmälle hiekalle, ja kun oli mahdotonta nähdä, mistä tämä murhaava tulituisku suunnattiin, jäljelle jääneet peräytyivät pelon vallassa, jonka voi paremmin kuvitella kuin kertoa.
Mutta ajattelemattakaan pakoa, kuten toiset, aivan loukkautumattomaksi jäänyt Biscarrat istahti kallionsärmälle odottamaan.
Oli vielä kuusi aatelismiestä jäljellä.
"Tosiaankin", huudahti yksi vielä elossa olevista, "onko siellä itse piru?"
"Kautta kunniani, siellä on pahempaakin", sanoi toinen. "Kysykäämme Biscarratilta; hän tietää."
"Missä Biscarrat on?"