Huudot, ulvonta, kiroukset haihtuivat, kaikki elämä sammui äärettömään ryskeeseen. Luolan kolme ensimmäistä onkaloa muuttui hävityksen kuiluksi, johon jokainen kasvi-, kivennäis- ja elimellinen jäännös painonsa mukaan peräkkäin suistui. Sitten vaipuivat vuorostaan keveämmät hiekka ja tuhka harmahtavaksi ja savuavaksi paariliinaksi tämän synkän hautuumaan yli.
Etsikää nyt, etsikää tästä kytevästä haudasta, tästä maanalaisesta tulivuoren suppilosta, etsikää sieltä kuninkaan sininuttuisia, hopeanauhaisia henkivartiosotilaita. Etsikää kultakirjailusta välähteleviä upseereja, etsikää aseita, joihin he puolustuksekseen luottivat, etsikää kiviä, jotka heidät tappoivat, kamaraa, jota he polkivat.
Yksi ainoa ihminen oli tehnyt tästä kaikesta pahemman, muodottomamman, kamalamman sekasorron kuin se hämmennys oli, joka vallitsi hetkeä ennen kuin Jumala päätti luoda maailman.
Kolmesta ensimmäisestä luolaonkalosta ei ollut mitään jäljellä, ei mitään, minkä edes Jumala olisi voinut luomakseen tuntea…
Heitettyään ruutinassakan vihollisten keskelle oli Portos puolestaan, Aramiksen neuvoa noudattaen, paennut ja ehtinyt luolan äärimmäiseen osastoon, johon aukosta tunki ilmaa, valoa ja päivänpaistetta.
Tuskin olikaan hän kääntynyt kolmannen ja neljännen komeron välisestä kulmauksesta, kun hän näki veneen kelluvan sadan askeleen päässä aalloilla. Siellä olivat hänen ystävänsä, siellä odotti vapaus, sieltä viittoi elämä saavutetun voiton jälkeen.
Vielä kuusi hänen mahtavaa harppaustaan, ja hän olisi holvin ulkopuolella; senjälkeen hän parilla kolmella ponnahduksella olisi veneen vieressä.
Äkkiä hän tunsi polviensa herpautuvan, lumpionsa ikäänkuin tyhjiksi ja säärten pehmenevän allaan.
— Oh, oh! — tuumi hän hämmästyneenä, — Joko väsymykseni minut jälleen kohtaa? Enhän enää pääse paikaltani liikahtamaan! Mitä tämä merkitsee?
Aukon läpi Aramis huomasi hänet, käsittämättä, miksi hän noin pysähtyi.