Kuningas huomasi ensi silmäyksellä noiden tavallisesti järkkymättömien kasvojen muuttuneen ilmeen.
"Mikä teitä vaivaakaan, d'Artagnan?" hän kysyi.
"Sire, minulle on sattunut suuri onnettomuus."
"Hyvä Jumala! Mikä sitten?"
"Sire, olen Belle-Islen jutussa menettänyt yhden ystävistäni, herra du Vallonin."
Lausuessaan nämä sanansa d'Artagnan tähtäsi haukansilmänsä Ludvig XIV:teen, oivaltaakseen hänen ensimmäisen vaikutelmansa.
"Minä tiedän sen", vastasi kuningas.
"Te tiesitte sen, ettekä ole ilmoittanut minulle?" huudahti muskettisoturi.
"Mitä se olisi hyödyttänyt? Teidän murheenne, hyvä ystävä, on niin kunnioitettava! Minun täytyi olla hienotuntoinen. Ilmoittaa teitä kohdanneesta onnettomuudesta, d'Artagnan, olisi teidän silmissänne ollut riemuitsemista. Niin, minä tiedän, että herra du Vallon hautautui Locmarian kallioiden alle; tiedän, että herra d'Herblay anasti minulta laivan miehistöineen, saatattaakseen itsensä Bayonneen. Mutta toivoin teidän itse saavan noista asioista välittömästi selon, vakuuttautuaksenne siitä, että ystäväni ovat minulle kunnioitettavia ja pyhiä ja että minussa ihminen aina uhrautuu ihmisille, joskin kuninkaan usein täytyy uhrata ihmiset majesteetilleen ja voimalleen."
"Mutta, sire, miten tiedätte…?"