"Syvän murheen vallassa."
"Mitä he sanovat?"
"Eivät mitään. Itsekseen kyynelehtivät."
"Astukoot he sisälle", virkkoi kuningas rypistäen kulmiaan.
Kääntyen nopeasti kantapäillään d'Artagnan kohotti oviverhoa ja huusi viereiseen saliin:
"Esittäkää puhutteluun!"
Pian ilmestyi ovesta kabinettiin, jossa kuningas kapteenin keralla oli, d'Artagnanin mainitsemat kolme miestä.
Heidän lähtiessään liikkeelle vallitsi syvä hiljaisuus. Kovaonnisen raha-asiain yli-intendentin ystäväin lähestyessä hovimiehet väistyivät ikäänkuin kartellen epäsuosion ja onnettomuuden tartuntaa. Nopein askelin tuli d'Artagnan itse ottamaan näitä kuninkaallisen työhuoneen ovella epäröiviä ja vapisevia tulokkaita kädestä, vieden heidät hallitsijan nojatuolin eteen. Erääseen ikkunakomeroon paenneena kuningas odotti esittelemisen hetkeä ja valmistautui antamaan anojille ankarasti diplomaattisen vastaanoton.
Etummaisena astui Fouquetin ystävistä esiin Pélisson. Hän ei enää itkenyt, mutta hänen kyyneleensä olivat ehtyneet vain siksi, että kuningas saattaisi paremmin kuulla hänen äänensä ja rukouksensa.
Gourville puri huultansa hillitäkseen itkuaan kunnioituksesta kuningasta kohtaan. La Fontaine hautasi kasvonsa nenäliinaan, ja ainoastaan hänen nyyhkytysten nytkähdyttelemistä olkapäistään näki, että hän eli.