Tämä seurasi häntä ääneti. Grimaud meni kreivin makuuhuoneeseen, osoitti kapteenille sormellaan tyhjää vuoteen sijaa ja kohotti silmänsä kaunopuheisesti taivasta kohti.
"Niin", vastasi d'Artagnan, "niin, hyvä Grimaud, poikansa luokse, jota hän niin suuresti rakasti."
Grimaud lähti huoneesta ja saapui saliin, johon ruumis maakunnan tavan mukaan oli täytynyt asettaa nähtäväksi ennen kuin se ainiaaksi kätkettäisiin maan poveen.
D'Artagnan hämmästyi nähdessään tässä salissa kaksi avonaista ruumisarkkua. Lähestyessään Grimaudin mykästä kehoituksesta hän näki toisessa niistä Atoksen, kauniina kuolemassa, ja toisessa Raoulin ummistunein silmin, helmenvaalein poskin kuin Vergiliuksen Pallas, ja hymy sinervillä huulillaan.
Häntä puistatti nähdessään isän ja pojan, joiden poislentäneitä sieluja maan päällä edusti enää vain kaksi kolkkoa ruumista, kykenemätöntä lähestymään toisiansa, vaikka olivat aivan vieretysten.
"Raoul täällä!" virkahti hän. "Oi, Grimaud, sitä et ollut minulle sanonut!"
Grimaud pudisti päätänsä mitään vastaamatta, mutta tarttuen d'Artagnanin käteen hän vei soturin ruumiskirstulle ja näytti hänelle hienon käärinliinan alta tuhoisia haavoja, joiden kautta elämä oli paennut.
Kapteeni käänsi kasvonsa pois, ja pitäen tarpeettomana kysellä Grimaudilta, joka ei vastaisi, hän muisti herttuan sihteerin kirjoittaneen enemmän kuin hän oli saanut luetuksi.
Silmätessään edelleen kertomusta tapauksesta, joka oli maksanut Raoulille hengen, hän keksi kirjeen loppukohtana seuraavat sanat:
'Herttua on määrännyt varakreivin ruumiin balsamoitavaksi, kuten on tapana arabialaisilla, milloin he haluavat, että heidän vainajansa viedään synnyinmaahansa, ja herttua on käskenyt toimittaa vaihtohevosia, jotta nuorta miestä kasvattanut uskottu palvelija voisi saattaa hänen kirstunsa kreivi de la Fèren luo.'