Nousten tammipenkiltä, jolla hän oli istunut kappelissa, hän aikoi kuten pappikin mennä lausumaan viimeisen hyvästelyn menetettyjen ystäviensä kaksoishaudalle. Joku nainen rukoili polvillaan kosteassa mullassa.
D'Artagnan pysähtyi kappelin kynnykselle, ollakseen häiritsemättä häntä ja myöskin nähdäkseen, kuka tuo hurskas ystävätär oli, joka oli tullut täyttämään tämän pyhän velvollisuuden niin suurella innolla ja hartaudella.
Tuntematon peitti kasvonsa alabasterinvalkeilla käsillään. Puvun ylevästä yksinkertaisuudesta arvasi hän, että vieras oli ylhäinen nainen. Ulkona odottelivat matkavaunut ja useat ratsupalvelijat. D'Artagnan yritti turhaan arvata, mitä tämä merkitsi.
Nainen rukoili yhä pyyhkien usein nenäliinalla kasvojaan; d'Artagnan ymmärsi, että hän itki.
Hän näki hänen lyövän rintoihinsa kristityn naisen säälimättömässä synnintunnossa ja kuuli hänen useaan kertaan huudahtavan särkyneestä sydämestä lähtevät sanat: "Anteeksi, anteeksi!"
Ja koska hän näkyi kokonaan suruunsa vaipuneelta, koska hän heittäytyi puolipyörtyneenä maahan voivotuksissaan ja rukouksissaan, niin d'Artagnan, johon koski tämä kaivatuille ystäville osoitettu rakkaus, astui muutaman askeleen hautakumpua kohti, keskeyttääkseen synkän haastelun katujattaren ja vainajain välillä.
Mutta tuskin oli hänen korkonsa narahtanut hiekalla, kun tuntematon kohotti päätänsä ja näytti d'Artagnanille kyynelissä kylpevät, ystävälliset kasvot.
Hän oli neiti de la Vallière!
"Herra d'Artagnan!" kuiskasi hän.
"Te", vastasi kapteeni synkällä äänellä, "tekö täällä! Oi, madame, olisin mieluummin nähnyt teidät kukilla koristettuna kreivi de la Fèren sukulinnassa! Silloin olisitte vähemmän itkenyt, he myöskin, minä myöskin!"