"No, eikö teillä ole minulle mitään sanottavaa?"
De Guiche luuli Madamen arvanneen hänen ajatuksensa. Hän uskoi — sellaisiahan ovat rakastavaiset, herkkäuskoisia ja sokeita kuin runoilijat ja profeetat — hän uskoi, että prinsessa oli arvannut hänen halunneen tällaista puhuttelua sekä myöskin tämä halun vaikuttimen.
"On kyllä, madame", vastasi hän, "ja minusta se on kovin kummallista."
"Se rannerenkaitten juttu?" huudahti toinen kiihkeästi.
"Niin, madame."
"Luuletteko, että kuningas on rakastunut? Sanokaa."
De Guiche katseli häntä kauan. Madame loi silmänsä alas tämän sydämeen tunkevan tähystyksen edessä.
"Minä arvelen", virkkoi de Guiche, "että kuninkaalla on ehkä ollut tarkoitus kiusata jotakuta täällä. Muutoin ei kuningas näyttäytyisi niin innokkaaksi. Hän ei pelkästä sydämen hilpeydestä saattaisi tähän asti nuhteettoman nuoret tytön mainetta vaaraan."
"Nuhteettoman? Sen hävyttömän!" tokaisi prinsessa korskeasti.
"Voin vakuuttaa teidän kuninkaalliselle korkeudellenne", sanoi de Guiche kunnioittavan lujasti, "että neiti de la Vallièrea rakastaa mies, joka ansaitsee kaikkea arvonantoa, sillä hän on rehti ritari."