"Vallanneen minun sydämenikö? Mieleni ehkä, mutta mitä sydämeeni tulee, niin… se oli…"
Ludvig huomasi taas ajoissa tällä puolustelulla paljastavansa vain toisen heikkoutensa ja virkkoi keskeyttäen aloittamansa lauseen:
"Minun ei muuten sovi moittia sitä pienokaista. Tiesinhän hänen rakastavankin toista."
"Bragelonnen varakreiviä, niin. Huomautin siitä teidän majesteetillenne."
"Niin teit, mutta se ei ollut minulle uutinen, kuten annoin sinun luulla. Kreivi de la Fère oli minulta pyytänyt neiti de la Vallièren kättä pojalleen. No, tämän palattua Englannista minä naitankin heidät, kun he kerran rakastavat toisiaan."
"Siinä totisesti tunnen kuninkaan jalomielisyyden!"
"Älä huoli, Saint-Aignan; jättäkäämme ne asiat sikseen jo", sanoi Ludvig.
"Niin, sulattakaamme loukkaus, sire", mukausi hovimies alistuneesti.
"Helppoa se muuten onkin", lausui kuningas pidätellen huokausta.
"Ja aluksikin minä sepitän jonkun hyvän epigrammin tuosta kolmikosta. Nimeksi sopii Vedenneito ja Sinipiika; se varmaankin miellyttää Madamea."