Kuninkaalla oli ennen kaikkia suurille henkilöille suotu kyky paljastaa alempansa ja saada heidät ärtymään toisilleen. Manicamp loi muskettisoturiin perin moittivan katseen. D'Artagnan ymmärsi tämän paheksumisen eikä tahtonut jäädä syytöksen painamaksi. Hän astahti lähemmäksi.
"Sire", sanoi hän, "teidän majesteettinne käski minun mennä katsastamaan teitten risteystä Rochinin metsikössä ja arveluni mukaan ilmoittaa teille, mitä siellä oli tapahtunut. Minä olen esittänyt tekemäni huomiot, mutta en ole lausunut mitään nimiä. Hänen majesteettinsa itse ensimmäisenä mainitsi kreivi de Guichen."
"Hyvä, hyvä, monsieur!" virkkoi kuningas ylväästi. "Te olette täyttänyt velvollisuutenne, ja minä olen teihin tyytyväinen; sen täytyy teille riittää. Mutta te, herra Manicamp, ette ole täyttänyt omaanne, sillä te olette minulle valehdellut."
"Valehdellut, sire! Se on kova sana."
"Keksikää toinen."
"Sire, en sitä yritä. Olen jo onnettomuudekseni pahoittanut teidän majesteettianne, ja pidän parhaana nöyrästi vastaanottaa moitteet, jotka katsotte tarpeelliseksi minulle lausua."
"Olette oikeassa, monsieur, totuuden salaaminen pahoittaa aina mieltäni."
"Toisinaan, sire, ei tiedä."
"Älkää valehdelko enää, muutoin teen rangaistuksenne kaksinkertaiseksi."
Manicamp kumarsi kalveten. D'Artagnan tuli vielä askeleen lähemmäksi, päättäen asettua väliin, jos kuninkaan yltyvä suuttumus kiihtyisi määrättyjen rajojen yli.