Nämä sanat olivat enemmän kuin läpikuultavat, ja ne saivatkin kuninkaan punehtumaan, mutta tällä kertaa mielihyvästä. Hän taputti Manicampia hiljaa olkapäälle.
"Hyvä, hyvä, te ette ole ainoastaan älykäs poika, herra de Manicamp, vaan myöskin uljas mies, ja ystävänne de Guichen kaltaiset vaeltavat ritarit ovat minulle mieluisia. Tehän ilmoitatte sen hänelle?"
"Teidän majesteettinne antaa minulle siis anteeksi?"
"Täydellisesti."
"Ja minä olen vapaa?"
Kuningas hymyili ja ojensi kätensä Manicampille. Tämä suuteli sitä.
"Te muuten", lisäsi kuningas, "olette oivallinen kertoja."
"Minäkö, sire?"
"Te olette antanut minulle erinomaisen selostuksen tuosta de Guichelle sattuneesta tapaturmasta. Minä näen karjun syöksyvän metsästä, näen hevosen kaatuvan kuoliaaksi, näen eläimen hyökkäävän hevosesta ratsastajan kimppuun. Te ette kerro, monsieur, te kuvailette."
"Sire, teidän majesteettinne suvaitsee luullakseni laskea minusta leikkiä", virkkoi Manicamp.