"Tekö?"
"Sire, minä olen loukannut teidän majesteettianne."
"Ette vähimmässäkään määrässä", vastasi Ludvig XIV.
"Sire, minä pyydän, älkää osoittako minua kohtaan tuota hirveätä totisuutta, joka ilmaisee kuninkaan oikeutettua pahastusta. Minä tunnen teitä loukanneeni, sire; mutta minun täytyy saada teille selittää, etten ole suinkaan tahallani teitä loukannut."
"Ensiksikin, mademoiselle", virkkoi kuningas, "miten olisitte minua loukannut? En sitä käsitä. Jollakin nuoren tytön leikkipuheellako, aivan viattomalla leikkipuheella? Te olette tehnyt pilaa herkkäuskoisesta nuoresta miehestä. Sellainenhan on hyvin luonnollista, jokainen muu nainen olisi teidän sijassanne menetellyt samoin."
"Ah, teidän majesteettinne musertaa minut noilla sanoilla!"
"Ja miksi niin?"
"Siksi, että se leikkipuhe ei ole ollut viatonta, jos olen sellaista pilaa tehnyt."
"No, mademoiselle", kysyi kuningas, "sekö teillä vain olikin minulle sanottavaa, kun pyysitte puheillepääsyä?" Ja hän oli astahtamaisillaan taaksepäin.
Silloin la Vallière puolestaan siirrähti lähemmäksi kuningasta ja kuumat kyyneleet silmiin kuivuneina lausui lyhyellä, katkonaisella äänellä: