"Ei, ei", vastasi kuningas, "eläkää täällä siunaten Jumalaa, mutta rakastaen Ludvigia, joka toimittaa teille onnellisen elämän, — Ludvigia, joka rakastaa teitä ja vannoo teille rakkautensa!"
"Oh, sire, sire!…"
Ja tämän epäilyksen johdosta kävivät Ludvigin suutelot niin kiihkeiksi, että de Saint-Aignan katsoi velvollisuudekseen siirtyä oviverhon toiselle puolelle. Mutta nämä suudelmat, joita nuorella tytöllä alussa ei ollut voimaa vastustaa, alkoivat häntä polttaa.
"Oi, sire", huudahti hän, "älkää saattako minua katumaan rehellisyyttäni, sillä se todistaisi minulle, että teidän majesteettinne vieläkin halveksii minua."
"Mademoiselle", virkkoi kuningas äkkiä kunnioittavasti peräytyen, "minä en rakasta enkä kunnioita mitään maailmassa niin suuresti kuin teitä, eikä hovissani, sen vannon kaiken nimessä, ole ketään suuremmassa arvossa pidettyä kuin te tästälähtein. Pyydän teiltä siis anteeksi kiihtymystäni, mademoiselle; se johtui ylenpalttisesta rakkaudesta. Mutta minä voin teille todistaa, että rakastan teitä vieläkin enemmän, voin todistaa sen kunnioittamalla teitä niin paljon kuin vain voitie haluta."
Sitten hän kumartuen tytön edessä ja tarttuen hänen käteensä lausui:
"Mademoiselle, suotteko minulle kunnian, että vastaanotatte suudelman, jonka painan kädellenne?"
Ja kuninkaan huulet hipaisivat kunnioittavasti ja kevyesti nuoren tytön värisevää kättä.
"Tästedes", lisäsi Ludvig, nousten ja vakavasti katsellen impeä, "tästedes te olette minun suojeluksessani. Älkää puhuko kellekään vääryydestä, jonka olen teille tehnyt, ja antakaa anteeksi muillekin, mitä pahaa he ovat mahdollisesti teille tuottaneet. Tästälähtein te olette niin paljon heidän yläpuolellaan, että he eivät enää edes saa aihetta teitä sääliä, saati peloittaa."
Ja hän tervehti neitoa hartaasti kuin temppelistä poistuen ja kutsui sitten de Saint-Aignania, joka lähestyi peräti nöyränä.