Emme kykene kuvailemaan kuninkaan kiukustusta ja la Vallièren pettymystä. Mutta sitten tapahtui ihan uskomaton käänne.
Kun kuningas läksi huoneisiinsa, oli Malicorne jollakin tuntemattomalla tavalla opastettuna osuttautunut eteissuojamaan. Palais-Royalin etuhuoneet olivat itsestään hämäriä, ja iltaisin ei Madamen asunnossa omistettu suurtakaan huomiota niiden valaisemiseen. Kuningas piti tästä puolihämärästä. Yleisenä sääntönä on, että rakkaus, joka saa sielun ja sydämen alituisesti leimuamaan, ei suosi valoa muualla kuin sielussa ja sydämessä.
Eteinen oli siis pimeähkö; yksi ainoa hovipoika kantoi haarakynttilää hänen majesteettinsa edellä. Kuningas käveli verkalleen ja yritti niellä kiukkuaan. Malicorne sivuutti hänet hyvin läheltä, melkeinpä törmäsi häneen, ja pyysi mitä nöyrimmin anteeksi; mutta pahantuulisena kuningas vastasi jokseenkin äkäisesti, ja miesparka hiipi ääneti tiehensä.
Ludvig meni levolle kinasteltuaan hiukan iltasella kuningattaren kanssa, ja seuraavana aamuna hän työhuoneeseen mennessään sai halun suudella la Vallièren nenäliinaa. Hän kutsui kamaripalvelijansa.
"Tuo minulle takki, joka oli eilen ylläni", virkkoi hän, "mutta varo pudottamasta siitä mitään sisältöä."
Käsky täytettiin, ja kuningas tutki itse takkinsa taskun.
Hän löysi sieltä vain oman nenäliinansa. La Vallièren oli kadonnut.
Hänen johtuessaan tästä arvailuihin ja epäilyksiin tuotiin hänelle samassa kirje la Vallièrelta. Se kuului näin:
'Oli kovin ystävällistä, rakas herrani, lähettää minulle ne kauniit säkeet! Kuinka kekseliäs ja uupumattoman harras teidän rakkautenne onkaan! Kuka voisi olla teitä rakastamatta?'
— Mitä tämä merkitsee? — ajatteli kuningas. — Tässä on joku erehdys. "Etsi tarkoin", hän sanoi kamaripalvelijalle, "nenäliinaa, jonka piti olla taskussani, ja jollet sitä löydä tai jos olet siihen koskenut…"