"Nenäliinan… Minkä nenäliinan?"
"Sire, sillä hetkellä, kun minä eilen täällä mielipahakseni satuin teidän majesteettinne tielle, jota onnettomuutta valitan kaiken ikäni, varsinkin teidän majesteettinne ilmaiseman närkästyksen jälkeen, — niin, sillä hetkellä, sire, minä jähmetyin epätoivosta, teidän majesteettinne oli liian kaukana kuullakseen anteeksipyyntöäni, ja silloin näin jotakin valkoista lattialla."
"Ah!" äännähti kuningas.
"Kumartuessani huomasin sen nenäliinaksi. Ensi hetkessä pelkäsin, että tölmätessäni teidän majesteettianne vastaan olin saanut sen putoamaan taskustanne. Mutta kunnioittavasti tunnustellessani sitä sattuivat sormeni kirjailuun, jonka vilkaistessani havaitsin neiti de la Vallièren nimimerkiksi. Arvellen, että neiti saapuessaan oli pudottanut nenäliinansa, kiirehdin antamaan sen takaisin hänen tullessaan ulos. Siinä kaikki, mitä olen neiti de la Vallièrelle vienyt, ja rukoilen teidän majesteettianne uskomaan sanani."
Malicorne näytti niin yksinkertaiselta, niin lohduttomalta, niin nöyrältä, että kuningas kuunteli häntä ihan nautinnokseen, ja hän luki tämän sattuman hänen ansiokseen kuin jonkun hyvin tärkeän palveluksen.
"Tämä on jo toinen onnellinen kohtaamisemme, monsieur", sanoi hän. "Te voitte luottaa ystävyyteeni."
Tosiasia on, että Malicorne aivan mutkattomasti oli varastanut nenäliinan kuninkaan taskusta, tehden sen niin hienosti kuin hyvän Pariisin taskunpuhdistajat parhaimmillaan.
Madame ei saanut koskaan tätä kepposta tietää. Mutta Montalais vihjasi siitä la Vallièrelle, ja Vallière kertoi sen myöhemmin kuninkaalle, joka makeasti nauraen sille julisti Malicornen suureksi politikoksi.
Ludvig XIV oli oikeassa, niinkuin tiedämme hänen yleensäkin olleen ihmistuntija.
171.