Ja he erkanivat.
172.
Hiukan puusepäntyöstä ja muutamia yksityiskohtia ylimääräisen porraskäytävän puhkaisemistavasta.
La Vallière kyllä piti Monialaisille annettua neuvoa hupsuna, mutta jonkun verran vastustettuaan pikemmin arkaluontoisuudesta kuin kylmäkiskoisuudesta hänkin suostui esittämään osaansa.
Tämä kahden neitosen poru ja surkea voihkiminen Madamen makuuhuoneen kuuluvilla osoittausi Malicornen nerokkaimmaksi aatokseksi. Kun mikään ei ole niin todellista kuin epätodennäköinen, niin luonnollista kuin haaveellinen, onnistui tämä Tuhannen ja yhden yön satuja muistuttava kepponen täydellisesti käytännössä. Madame siirsi ensiksikin Montalaisin loitommaksi, ja la Vallièreä hän kykeni sietämään vain vielä kolme yötä lisää. Kumpikin sai kamarinsa pikku ullakkohuoneista, jotka sijaitsivat aatelismiesten ja virkailijain asuntojen yllä; nämä eroitti siis ainoastaan välikatto hovineidoista. Näiden luo johtivat erityiset portaat, jotka oli asetettu rouva de Navaillesin valvontaan, ja kun valpas kaitsijatar oli kuullut hänen majesteettinsa aikaisemmista yrityksistä, oli hän nyt paremmaksi varmuudeksi varustattanut ristikoilla kamarien ikkunat ja savutorvienkin aukot. Neiti de la Vallièren kunnia oli siis taatusti turvattu tässä kammiossa, joka enemmän muistutti häkkiä kuin mitään muuta. Tietäessään vastenmielisen seuranaisensa siten joutuneen hyvään talteen, ei prinsessa enää paljonkaan käyttänyt hänen palvelustaan, joten tyttönen sai viettää päivänsä enimmiten yksikseen. Hänen ainoaksi ajankulukseen jäi tällöin tähystellä ikkunansa ristikosta. Eräänä aamuna hän tapansa mukaan katsellessaan ulos näki vastapäisessä ikkunassa Malicornen, joka piteli kädessään puusepän kulmamittaa, tarkasteli rakennuksia ja tuon tuostakin merkitsi piirtoja paperille. Hän tähtäili siinä kuin joku insinööri, joka juoksuhaudan sopesta laskeskelee vallinsarven kulmia tai linnoitusmuurien korkeussuhteita.
La Vallière tervehti. Malicorne vastasi puolestaan juhlallisella kumarruksella ja katosi samassa ikkunasta. Tyttöä ihmetytti tämä kylmäkiskoisuus, joka oli vierasta Malicornen aina herttaiselle esiintymistavalle; mutta sitten hän muisti, että miespoloinen oli hänen tähtensä menettänyt paikkansa, joten hänen täytyikin olla mieleltään myrtynyt vahinkonsa välillistä aiheuttajaa kohtaan, koska tällä kaiken todennäköisyyden mukaan ei milloinkaan olisi tilaisuutta sen hyvittämiseen. Louise kykeni antamaan anteeksi loukkauksiakin saati säälittelemään onnettomuutta. Hän olisi kysynyt neuvoa Montalaisilta, mutta tämä oli poissa; oli nimittäin se hetki, jolloin monipuuhainen ystävätär säännöllisesti hoiti kirjeenvaihtoaan.
Äkkiä la Vallière näki jonkun esineen sinkoavan siitä ikkunasta, josta Malicorne oli kadonnut, — tulla viuhahtavan ilmasta oman ristikkonsa lomitse ja kierivän lattialle.
Uteliaana hän meni ottamaan esineen. Se oli rihmarulla, mutta silkkilangan sijasta oli siihen keritty kapea paperiliuska. Tyttö kääri sen auki ja luki:
'Mademoiselle!
Minun pitäisi saada tietää kaksi seikkaa: