"No minä jätän asian sinun huostaasi."
"Siinä teette oikein."
Näin rauhoitettuna kuningas meni suoraa päätä Madamen luo ilmoittamaan suunnitellusta ajoretkestä.
Madame uskoi heti, että tässä aavistamattomassa hankkeessa piili kuninkaan puolelta salajuoni la Vallièren tapaamiseksi joko tiellä pimeyden huomassa tai muulla tavoin. Mutta hän varoi ilmaisemasta mitään langolleen ja vastaanotti kutsun hymyilevänä. Hän antoi äänekkäästi määräyksiä hovineitojensa mukaantulosta, mutta itsekseen päätti hän illalla tehdä mitä hänestä näyttäisi otollisimmalta hänen majesteettinsa lempiseikkailujen häiritsemiseksi.
Huviretken ehdottaja saattoi siis poistuessaan uskoa la Vallièren tulevan mukaan ja viihdyttäytyä vainottujen rakastavaisten surunvoittoisella onnella, kun he pelkän näkemisen avulla loihtivat mielessään esille kaikki kielletyn omistuksen riemut. Mutta jälleen neitojensa pariin jäätyänsä Madame virkkoi:
"Minulle riittää kaksi tyttöä täksi illaksi: neidit de Tonnay-Charente ja de Montalais."
La Vallière oli aavistanut tätä iskua, ja vainoominen oli karaissut häntä. Hän ei suonut Madamelle iloa nähdä kasvoillaan sydämessään tuntemansa vihlaisun vaikutusta. Hän päinvastoin ilmaisi hymyssään sitä sanomatonta lempeyttä, joka antoi hänen kasvonjuonteilleen enkelimäisen ilmeen.
"Minä siis, Madame, olen tämän iltaa vapaana?" virkkoi hän.
"Niin, tietysti."
"Käytän sitä jatkaakseni koruompelusta, johon teidän korkeutenne on suvainnut kiinnittää huomiotanne ja joka minulla jo ennakolta on kunnia teille tarjota."