Jos lukijamme suvaitsee meitä seurata, siirrymme siis Euroopan myrskyisimmän salmen yli, joka eroittaa Calaisin Doverista. Kuljettuamme sitten vihannan ja rehevän, satojen purojen uurtaman seudun halki, joka ympäröitsee Charingin, Maidstonen ja moniaita muita toinen toistaan somempia kaupunkeja, päädymme vihdoin Lontooseen.
Kun edelleen olemme saaneet selville, että Raoul on aluksi viivähtänyt White Hallin ja Saint Jamesin palatseissa ja kuulleet Monkin ottaneen hänet vastaan ja hänen tulleen esitellyksi Kaarle II:sen parhaissa hovipiireissä, riennämme hänen perässään kuin vainukoirat erääseen samaisen kuninkaan kesäasumukseen, lähellä Kingstonin kaupunkia sijaitsevaan Hampton Courtiin Thames-virran varrella.
Joki ei tällä kohtaa vielä ole se ylväs valtatie, joka päivittäin kuljettaa puoli miljoonaa matkustajaa, vieritellen mustaa, manalan virran tummia aaltoja muistuttavaa vettänsä ja meuruten: "Meri olen minäkin."
Ei, se on vasta säyseä ja vihreänkuulakka, sammalreunainen joki, jonka laajoissa kuvastimissa raidat ja pyökit päilyvät ja rantojen kaislikossa siellä täällä uinuu ravistunut puinen vene leppien ja lemmikkien reunustamassa lahdenpoukamassa.
Rauhallisina ja viljavina leviävät maisemat sen molemmin puolin. Tiilikivirakennus halkaisee sinistä savua tupruttavine uuninpiippuineen kellervien ja vihreiden rautatammien paksun lehväpanssarin. Punamekkoinen lapsi näyttäytyy ja katoo korkeassa ruohossa kuin tuulen henkäyksessä nuokkuva unikko. Isot, valkoiset lampaat märehtivät silmät ummessa pienten, tanakkain haapojen siimeksessä, ja pitkien välimatkojen päässä toisistaan smaragdi- ja kultasiipiset kuningaskalastajat kiitävät saaliin haussa pitkin veden pintaa, vallattomasti hipoen inhimillisen virkaveljensä siimaa, kun tämä ruuhessa istuen vaanii toutaimia ja jokisillejä.
Tämän tummista varjoista ja leppeästä valosta kudotun paratiisin yläpuolella kohoaa Hampton Courtin hovilinna, jonka Wolsey oli rakennuttanut niin upeaksi asumukseksi, että kuningaskin mieltyi sitä himoitsemaan. Niinpä tuo korskea kardinaali arkana hovilaisena katsoikin pakolliseksi luovuttaa sen herralleen Henrik VIII:lle, jonka silmäkulmat olivat rypistyneet kateudesta ja ahneudesta jo tätä uutta linnaa katsellessakin.
Hampton Court tiilimuureineen, suurine ikkunoineen, kauniine ristikkoportteineen, Hampton Court tuhansine pylväineen, omituisine pikkutorneineen, katettuine kävelypihoineen ja Alhambran komeutta muistuttavine sisempine suihkulähteineen, — Hampton Court on suurenmoinen ruusujen, jasmiinipensaitten ja köynnöskasvien muodostama lehtimaja. Silmiä kiehtovana ja sulotuoksuja täynnä se luo mitä ihanimmat puitteet sille lemmenkuvaelmalle, jota Kaarle II esitti Tizianin, Pordenonen ja Vandyken aistillisten maalausten keskellä, hän, jolla oli taulukokoelmassaan Kaarle I:n, marttyyrikuninkaan, muotokuva ja huoneittensa laudoituksissa puritaanien luotien reikiä. Näitä olivat Cromwellin sotilaat ammuskelleet elokuun 24 p:nä 1648 tuodessaan Kaarle I:n vangittuna Hampton Courtiin.
Täällä piti hoviaan tuo yhäti huvituksista päihtynyt kuningas, tuo kuningas, joka mieliteoiltaan oli runoilija, aikaisemmin onneton ruhtinas, joka iloisen nautiskelun päivillä kuvasi itselleen kaikki vastikään levottomuudessa ja kurjuudessa viettämänsä hetket.
Ei Hampton Courtin viehkeä nurmikko, niin pehmeä, että luuli sametilla astuvansa, eivät rehevät kukkaneliöt, jotka vyöttivät jokaisen puun juuria ja muodostivat kehdon kahdenkymmenen jalan korkuisille ruusupensaille, näiden kohotellessa kukintaan puhkeavia oksiaan vesisuihkujen tavoin taivasta kohti, — eivät isot lehmukset, jotka taivuttelivat oksiaan pajumaisesti maahan ja lehtipukunsa tuuheudella verhosivat kaikkea armastelua ja haaveilua, — mikään tällainen ihanuus ei ollut Kaarle II:n varsinaisena viehätyksenä uhkeassa Hampton Courtin palatsissa.
Ehkäpä hän siis rakasti siellä tuota kaunista ruskeanpunaista vettä, jota raikas tuulonen väreilyttää Kaspian meren laajojen laineiden lailla kuin Kleopatran tukan hulmahteluna, ehkä hän rakasti tuota vettä mattona kelluvine krasseineen ja isoumppuisine lumpeineen, jotka raottelivat muhkeita teriöitänsä paljastaakseen maidonvalkean kehän keskeltä munanruskuaista muistuttavan kullanhohtavan sydämensä; ehkä hän rakasti tuota salaperäistä, kaihoisin kuiskein soluvaa virtaa, jonka pinnalla mustat joutsenet uiskentelivat, samalla kun pienet, ahnaat ankat — poikue hentoja, silkkiuntuvaisia olentoja — pyydystelivät kurjenmiekan lehdillä surisevia vihreitä kärpäsiä ja sammalkätköissään lymyäviä sammakoita. Tai ehkä häntä tenhosivat jättimäiset rautatammet kaksivärisine lehtineen, kanavien yli rakennetut sillat, loppumattomilla lehtokujilla ammuvat hirvet ja pensaitten pallistamilla apilatilkuilla tepastelevat västäräkit. Sillä kaikkea tätä tapasi Hampton Courtissa. Olipa siellä vielä valkoruusu-aidakkeita, joiden köynnökset kiipeilivät pitkin korkeita säleikköjä nuokkuakseen sieltä tuoksuvana lumisateena takaisin maahan. Puistossa tapasi vanhoja vihertävärunkoisia sykomoreja, joiden tyvet kylpivät runollisessa ja rehevässä homeessa.