Raoul painoi päänsä alas. Miss Mary Graffton pitkitti huokaisten:
"He ovat hyvin onnellisia!… No, jättäkää minut nyt, herra de Bragelonne, sillä herttua antoi teille hyvin ikävän tehtävän toimittaessaan minut kävelykumppaniksenne. Tunteenne ovat toisaalla, tuskin suotte minulle almuna edes henkevyyttänne. Myöntäkää, myöntäkää… Tekisitte pahoin, herra varakreivi, jos koettaisitte kieltää."
"Madame, minä myönnän sen."
Tyttö katseli häntä.
Hän oli perin vaatimaton ja kaunis. Hänen silmänsä olivat niin kirkkaat, niin lempeän avomieliset, ja niissä kuvastui niin päättäväinen ilme, että Maryn kaltaiselle hienostuneelle naiselle ei saattanut juolahtaa mieleenkään ajatus jöröttelijästä tai yksinkertaisesta miehestä.
Hän näki vain, että muukalainen kaikesta sydämestään vilpittömästi rakasti toista naista kuin häntä.
"Niin, minä ymmärrän", hän virkkoi; "te olette rakastunut Ranskassa."
Raoul kumarsi.
"Tietääkö herttua siitä rakkaudesta?"
"Kukaan ei siitä tiedä", vastasi Raoul.