Edellä saapunut ritari tuli pylväseteisessä vastaan ja sanoi antaen hänelle kätensä:
"Hyvää iltaa, rakas herttuatar."
"Hyvää iltaa, rakas Aramis", vastasi herttuatar.
Hänet johdettiin upeasti kalustettuun salonkiin, jonka korkeita ikkunoita päivän viimeiset säteet kultasivat muutamien kuusien tummain latvuksien läpi tunkeutuen.
He istuutuivat vierekkäin, mutta kumpainenkaan ei ajatellut pyytää valoa sytytettäväksi, joten he hautausivat huoneen hämyyn niinkuin olisivat tahtoneet jättäytyä molemminpuoliseen unohdukseen.
"Te ette ole antanut minulle mitään elonmerkkiä sen koommin kuin keskustelimme Fontainebleaussa, chevalier", aloitti herttuatar; "minun täytyy tunnustaa, etten ollut vielä koskaan niin hämmästynyt kuin nähdessäni teidät fransiskaanimunkin hautajaisissa ja huomatessani, että te olitte päässyt eräitten salaisuuksien perille."
"Voin selittää teille läsnäoloni hautuumaalla, — voin kertoa, miten olen saanut tietoni", vastasi Aramis.
"Mutta ennen kaikkea puhukaamme hiukan itsestämme", sanoi herttuatar. "Olemmepa jo kauan olleetkin hyviä ystävyksiä."
"Niin, madame, ja jos Jumala suo, pysymme samalla kannalla aina, joskaan emme enää pitkälti."
"Se on varmaa, chevalier, ja tämä käyntini on siitä todistuksena."