"Se on se kirjelappunen elokuun toiselta päivältä 1644, jossa käskitte minun käydä Noisy-le-Secissä rakasta ja onnetonta lasta katsomassa. Teidän omalla käsialallanne, madame, mainitaan siinä 'rakas onneton lapsi'."
Syntyi syvä hiljaisuus; kuningatar tutkisteli kuilua, rouva de Chevreuse viritteli ansaansa.
"Niin, onneton, kovin onneton!" mutisi tovin kuluttua Itävallan Anna; "kuinka murheellista elämää se pikku poloinen viettikään, saadakseen sitten, ennenaikaisen ja surkean lopun!"
"Onko hän kuollut?" huudahti herttuatar vilkkaasti, ja leskikuningatar pani halukkaasti merkille äänen sävyssä ilmenevän vilpittömän mielenkiinnon.
"Kuollut keuhkotautiin, kuollut unohdettuna, kuihtuneena, näivettyneenä niinkuin rakastajan antamat kukkaset, jotka lemmitty kätkee maailman silmiltä lippaaseensa lakastumaan."
"Kuollut!" toisti herttuatar, ja hänen pettynyt ilmeensä olisi suuresti ilahduttanut leskikuningatarta, jollei sitä olisi epäilyksen vivahdus lieventänyt. "Kuoliko hän Noisy-le-Secissä?"
"Siellä tietysti, — hovimestarin sylissä, sen kunnon palvelijan, joka ei sitten elänytkään enää pitkälti hänen jälkeensä."
"Sen arvaa: niin suuri suru ja salaisuus käy kovin raskaaksi kestää."
Itävallan Anna ei ollut tajuavinaan tämän huomautuksen ivallista sävyä. Rouva de Chevreuse jatkoi:
"Minä vain muutamia vuosia takaperin tiedustin itse Noisy-le-Secissä tämän onnettoman lapsen kohtaloa, ja häntä ei siellä pidetty kuolleena; sentähden en heti alussa osoittanut suruani teidän majesteetillenne. Voi, jos olisin aavistanut niin käyneen, en mitenkään olisi kajonnut näin murheelliseen tapaukseen, joka nyt on tietysti elvyttänyt teidän majesteettinne mielessä kovin tuskallisia muistoja!"