— Mitä nyt vielä? — ajatteli kuningatar.
"Se henkilö, joka oli ilmoittanut minulle nämä tiedot, käynyt kuulustamassa lapsen vointia, se henkilö…"
"Olitteko uskonut sellaisen tehtävän jollekulle? Voi, herttuatar!"
"Puhumaton olento kuten teidän majesteettinne ja minä; olettakaamme, että se olinkin minä itse. Niin, matkustaessaan jonkun ajan kuluttua Tourainessa…"
"Tourainessa?"
"Hän näki hovimestarin ja lapsen — anteeksi, luuli näkevänsä kumpaisenkin elossa, varsin terveinä ja hyvässä voinnissa; toista ei vielä vanhuus painanut, toinen oli päässyt nuoruutensa alkavaan kukoistukseen! Sillä tavoin niitä huhuja lähtee liikkeelle; eipä enää osaa uskoa mitään tässä maailmassa! Mutta minä väsytän teidän majesteettianne. Oi, se ei ollut tarkoituksenani, ja lausunkin teille nyt hyvästi vieläkin lopuksi vakuuttaen kunnioittavaa kiintymystäni."
"Malttakaahan, herttuatar, — antakaa minun nyt kuulla hiukan teistä itsestännekin."
"Minusta! Oh, madame, älkää alentako huomiotanne siinä määrin!"
"Mutta olettehan varhaisin ystävättäreni! Ette suinkaan ole minulle pahastuksissanne, herttuatar?"
"Hyvä Jumala, kuinka se olisi mahdollista! Olisinko tullut teidän majesteettinne puheille, jos mielialani olisi sillä kannalla?"