"Olisi ollut parempi", virkkoi Gourville nauraen, "kyhätä kaksi hartauskirjaa."
"Se on liian pitkäveteistä eikä herätä kylliksi kirjoitushupia", vastasi la Fontaine tyynesti. "Kahdeksansataa livreäni on tässä pienessä massissa; minä tarjoan ne."
Ja hän laskikin uhrinsa epikurolaisten rahastonhoitajan käsiin.
Sitten tuli Loretin vuoro, joka antoi sataviisikymmentä livreä. Toisetkin tyhjensivät taskujaan. Kaiken kaikkiaan siten kertyi koolle neljäkymmentätuhatta livreä, kun lahjoitukset laskettiin. Koskaan ei ollut kauniimpia kolikoita kilahtanut armeliaisuuden jumalaiseen vaakakuppiin, missä hyviä sydämiä ja hyviä aikomuksia punnitaan tekohurskaitten väärää mammonaa vastaan.
Rahoja kilisteltiin vielä, kun yli-intendentti astui tai pikemmin puikahti saliin. Hän oli kuullut kaikki, ja nyt nähtiin tämän miehen, joka oli vieritellyt niin monia miljardeja, — tämän pohatan, joka oli tyhjentänyt kaikkien riemujen maljan, poiminut kaikki kunnian laakerit; nähtiin tämän suuren sielun, tämän hedelmällisen neron, joka hehkuvan sulatuspannun lailla oli niellyt maailman mahtavimman valtakunnan aineellisen ja henkisen omaisuuden, — nähtiin Fouquetin astuvan kynnyksen yli kyyneleet silmissä ja työntävän hienot, valkoiset sormensa kultaan ja hopeaan.
"Vaivainen almu", lausui hän hellällä ja värähtävällä äänellä, "joka häviät suuren kukkaroni pienimpään poimuun; mutta sinä olet äärilleen täyttänyt sen, jota mikään ei koskaan tyhjennä — sydämeni! Kiitos, ystävät, kiitos!"
Ja koska hän ei voinut syleillä kaikkia läsnäolevia, jotka filosofisuudestaan huolimatta vetistelivät hekin, syleili hän la Fontainea virkkaen:
"Poikaparka, joka minun tähteni olette saanut selkäänne vaimoltanne ja toimittanut itsellenne tuomion rippi-isältänne!"
"Ei se tee mitään!" vastasi runoilija. "Odottakootpa saamamiehenne kaksi vuotta, niin olen ehtinyt tekaista satasen uutta juttua, jotka kukin kahtena painoksena toimittavat jo velan maksetuksi."
185.