"Laatikaa mietintönne valmiiksi ja jättäkää se kirjoituspöydälleni; minä luen sen sitten rauhallisempana hetkenä."
Ja hän poistui huoneesta. Kuninkaan antaman merkin johdosta oli Fouquet kiireesti noussut ylös portaita; Aramis oli ollut pihalla yli-intendentin saattolaisena, mutta vakavana vetäytynyt halpa-arvoisempien hovimiesten ryhmään, jonka keskeen hän katosi niin että kuningas ei ollut häntä huomannutkaan. Ludvig kohtasi rahaministerinsä porrassillakkeella.
"Sire", lausui Fouquet nähdessään hallitsijansa osoittaman armollisuuden, "teidän majesteettinne on viime päivinä ollut minulle ylenmäärin suosiollinen. Edessämme ei nyt enää olekaan vain nuori kuningas, vaan nuori jumala, joka hallitsee Ranskan rattoisuuden, onnen ja rakkauden henkenä."
Kuningas punastui. Imartelevanakin tämä kohteliaisuus oli jokseenkin suoranainen vihjaus. Hän vei yli-intendentin siihen pikku saliin, joka eroitti hänen työhuoneensa makuukamarista.
"Tiedättekö, miksi kutsuin teidät?" aloitti Ludvig istuutuen ikkunakomeron reunalle, voidakseen pitää silmällä kukkapengermiä Madamen huvimajan toisen ulko-oven edustalla.
"En, sire… mutta teidän majesteettinne armollisesta hymystä päättäen teillä on jotakin ilahduttavaa sanottavana minulle."
"Kas, teillä on ennakkokäsitys?"
"Minä vain katselen ja näen."
"Mutta te erehdytte."
"Onko mahdollista, sire?"