"Älä epäröi! Minä olen nähnyt."
"Ah!…" äännähti de Guiche.
"Tai ainakin luulin…"
"Kas niin, sinä epäilet. Mutta jos jo epäilet, ystäväparka, niin mitä onkaan enää minulla tehtävänä?"
"Minä näin la Vallièren hämmennyksissään… Montalaisin säikähtyneenä… kuninkaan…"
"Kuninkaan?"
"Niin… Sinä käännät pääsi pois… Vaara on siellä, onnettomuus uhkaa sieltä. Kuningashan on siihen syynä?"
"En sano mitään."
"Oi, näin sinä sanot tuhatkertaisesti enemmän! Tosiasioita, taivaan tähden, tosiasioita, rukoilen! Ystäväni, ainoa ystäväni, puhu! Sydämeni on lävistetty, verta vuotava; minä kuolen tuskaan!…"
"Jos niin on asia, rakas Raoul", vastasi de Guiche, "niin rauhoitat omantuntoni, ja minä puhun varmana siitä, etten sano muuta kuin lohdutusta siihen epätoivoon verraten, jonka vallassa näen sinun olevan."