"Oi, de Guiche, de Guiche, sinä surmaat minut!"
"Vaietkaamme siis."
"Ei, jatka. Sitten on seurannut toisia kävelyjä?"
"Ei, — tuota noin, kyllä; olihan se seikkailu tammen alla. Sitäkö tarkoitat? En siitä tiedä mitään."
Raoul nousi. De Guiche yritti heikkoudestaan huolimatta tehdä samoin.
"Katsos", virkkoi hän, "en lisää enää sanaakaan. Olen puhunut liikaa, tai liian vähän. Toiset antavat sinulle tietoja, jos tahtovat tai voivat. Minun tehtäväni oli sinua varoittaa, ja sen olen tehnyt. Valvo nyt itse asioitasi."
"Kyselläkö? Ah, et ole ystäväni, kun minulle sellaista neuvot", sanoi nuori mies epätoivosta murtuneena. "Ensimmäinen, jolta kysyisin, olisi ehkä ilkimys tai hölmö. Edellinen valehtelisi kiusatakseen minua, jälkimmäinen tekisi vieläkin pahempaa. Voi, de Guiche, de Guiche, ennen kuin kahta tuntia olisi kulunut, olisin kuullut kymmenen valhetta ja joutunut kymmeneen kaksintaisteluun! Pelasta minut! Eikö ole parasta tietää onnettomuutensa?"
"Mutta minä en tiedä mitään, sanon! Makasin haavoittuneena, kuumeessa; olin menettänyt tajuntani, eikä minulla tuosta kaikesta ole muistissani jäljellä kuin hämärä heijastus. Mutta, pardieu, etsimme etäältä, vaikka oikea mies on kättemme ulottuvissa! Eikö d'Artagnan ole ystäväsi?"
"Hei, se on totta, se on totta!"…
"Mene siis hänen luokseen. Hän valaisee sinulle silmiesi ärtymättä."