"Madame selittää teille kaikki. Hänen luokseen olen teitä viemässä."
"Mitä ihmettä!…"
"Hiljaa, — eikä tuollaisia säikähtyneitä katseita! Ikkunoilla on täällä silmät ja seinillä suuret korvat. Suvaitkaa olla tuijottamatta minuun enää; puhukaa minulle äänekkäästi sateesta, kauniista ilmasta ja Englannin viehätyksistä."
"Mutta…"
"Oih, minä varoitan teitä: en tiedä missä, mutta jossakin täällä täytyy Madamella olla avoin silmä ja vaaniva korva. Ymmärrättehän, ettei mieleni tee tulla karkoitetuksi tai vankilaan suljetuksi. Puhukaamme siten kuin sanoin tai olkaamme kerrassaan puhumatta."
Raoul puristi kätensä rajusti nyrkkiin, reipastutti askeleitansa ja otti rohkean muodon, mutta sellaisena lujana katsantona, jolla lannistumaton tuomittu menee rangaistustaan kärsimään. Tarkkaavin silmin ja nenä pystyssä vainuten kaikkialle tepsutteli Montalais keveästi hänen edellään. Raoul osoitettiin heti Madamen huoneeseen. — Noh, — ajatteli hän, — päivä kuluu minun saamatta mitään tietää. De Guiche sääli minua liiaksi; hän on liittynyt yhteen Madamen kanssa, ja ystävällisellä juonella he koettavat siirtää kysymyksen ratkaisua. Miksei minulla täällä ole kunnon vihollista… esimerkiksi sitä de Wardesin käärmettä! Hän purisi, se on totta; mutta minä en jäisi enää epäselvyyteen… Epäröidä… epäillä… parempi kuolla.
Raoul seisoi Madamen edessä. Hurmaavampana kuin koskaan lepäili Henriette nojatuolissaan, sirot jalat kirjaillulla samettipieluksella. Hän leikki pienen, tuuheasilkkisen kissan kanssa, joka pureskeli hänen sormiaan ja riippui hänen kaularöyhelönsä silkkipunoksissa.
Madame haaveili niin syvissä mietteissä, että havahtui unelmistaan vasta kun Raoul toistamiseen huomautti:
"Teidän korkeutenne tahtoi puhutella minua?"
Madame pudisti päätänsä kuin unesta heräten.