"Odottakaa."
Prinsessa astui makuusijan jalkopään taakse, käänsi irtoseinän kokoon ja kumartui parkettilattiaa kohden.
"Tässä", näytti hän, "kumartukaa itse nostamaan tuo laskuluukku."
"Laskuluukku?" huudahti Raoul kummastuneena, sillä d'Artagnanin sanat alkoivat palata hänen mieleensä, ja hän muisteli tämän maininneen jotakin sellaista. Mutta turhaan hänen katseensa etsi rakoa, joka olisi ilmaissut aukon, tai rengasta, jonka avulla olisi voinut nostaa jonkun osan lattiaa.
"Ah, se on totta!" nauroi madame Henriette. "Minä unohdin neljännen parkettikuution salaisen joustimen. Painakaa puussa olevan oksan kohdalta, siinä opastus. Painakaa itse varakreivi, — kas tähän."
Kalpeana kuin kuolema painoi Raoul peukalollaan mainittuun kohtaan; heti tottelikin joustin, ja laskuovi kohosi itsellään.
"Hyvin nerokas laite", virkkoi prinsessa, "ja näkee arkkitehdin tienneen, että pontimelle oli varattu hento käsi. Ja kansi nousee ihan vaivatta!"
"Portaat!" huudahti Raoul.
"Niin, ja sirot ovatkin", sanoi prinsessa Henriette. "Katsokaa, varakreivi, näissä portaissa on kaidepuu suojelemassa hentoja henkilöitä putoamasta, kun uskaltautuvat niitä alas, Niinpä minäkin rohkenen niille astua. No, seuratkaa minua, varakreivi, seuratkaa."
"Mutta ennen kuin seuraan teitä, madame, sanokaahan, minne nämä askelmat vievät?"