Tämä lemmenliverrys oli varsin sievä, mutta se ei tuntunut de Saint-Aignanista täydelliseltä, kun hän suullisesta lausunnasta oli sen siirtänyt paperille. Monet olivat pitäneet sitä hurmaavana, tekijä ensimmäisenä; mutta uudestaan tarkastellessaan ei hän enää ollut siihen yhtä ihastunut. Istuen pöytänsä ääressä sääret ristissä de Saint-Aignan siis toisteli korvallistaan raapien:
"Ilkamoivat silmäs, Iris, eivät haasta aina…
"Oh", mutisi hän, "tuo kyllä on moitteeton. Lisäisinpä vielä, että se hiukan muistuttaa Ronsardia tai Malherbeä juuri mielikseni. Valitettavasti ei toisen säkeen laita ole sama. Hyvällä syyllä sanotaan, että ensimmäinen rivi on helpoin sepittää."
Ja hän jatkoi:
"Mitä ajatukses kuiskii hiljaa sydämeen…
"Hm, ajatus muka kuiskii sydämeen! Miksei sydän yhtä hyvin ajatuksiin? Minä puolestani en siinä näe mitään estettä. Miten hitossa olen nämä kaksi säepuoliskoa juuri näin päin kiekannut? Kolmas toki on hyvä:
"miksi viehätyn mä silti niiden ikeeseen…
"vaikka loppusointu ei olekaan täyteläinen… ja ikeeseen on lyhyellä tavullaan runojalan nousussa… Ma foi, abbé Boyer, joka on suuri runoilija, on murhenäytelmässään Oropaste eli Valheellinen Tonaxare käyttänyt ihan samaa daktyliä, siitä puhumattakaan, että herra Corneille ei sitä arastele Sophonisbe -tragediassaan. Menköön siis ikeeseen. Niin, mutta säe on nenäkäs. Muistan kuninkaan juuri siinä kohdassa purreen kynttänsä. Tosiaankin, siinä ikäänkuin sanotaan neiti de la Vallièrelle: 'Mistä johtuu, että olet minut loihtinut?' Olisi tainnut olla parempi sanoa:
"Kiitos taivaan tuomiosta niiden ikeeseen.
" Tuomiosta! Kas siinä vasta kohteliaisuus! Kuningas tuomittuna la Vallièrelle… Ei!"