"Mitä onnellista sattumaa saan kiittää käynnistänne, herra parooni?"
"Minulla on kunnia kohtsiltään selittää se teille, herra kreivi", vastasi Portos, "mutta anteeksi…"
"Mikä on, monsieur?" kysyi de Saint-Aignan.
"Huomaan rikkovani tuolin."
"Ette suinkaan, monsieur", sanoi de Saint-Aignan, "ette suinkaan."
"Kyllä vainkin, herra kreivi, kasaan se painuu; ja käypä vielä niin, että jos vitkastelen, putoan lattialle, ja se asento olisi aivan sopimaton siihen vakavaan osaan, mikä minulla on teidän luonanne esitettävänä."
Portos nousi. Oli jo aikakin, tuoli oli luhistunut muutaman tuuman. De Saint-Aignan etsi silmillään vankempaa istuinta vieraalle.
"Nykyaikaiset huonekalut", sanoi Portos tämän etsiskelyn aikana, "ovat tulleet naurettavan hennoiksi. Nuoruudessani, jolloin kuitenkin heittäysin istumaan paljon rennommin kuin nykyisin, en muista koskaan särkeneeni tuolia, paitsi käsivarsillani majataloissa."
De Saint-Aignan nauroi sydämellisesti tälle leikkipuheelle.
"Mutta", jatkoi Portos asettuen leposohvalle, joka naukuenkin kesti, "valitettavasti ei ole tästä kysymys."