"Sire, näen teidän majesteettinne hilpeästä muodosta, että ajelu on tehnyt teille hyvää."
"Se oli tosiaankin ihanaa, herra yli-intendentti, ihanaa! Olisi totisesti pitänyt teidänkin tulla retkellemme mukaan, kun olin teitä kutsunutkin."
"Olin työssä, sire", vastasi yli-intendentti.
Fouquetin ei edes tarvinnut kääntää päätänsä; hän ei vilkaissut herra Colbertiin.
"Ah, maaseutu, herra Fouquet!" huudahti kuningas. "Hyvä Jumala, kuinka mielelläni soisin aina voivani elää maalla, vapaassa ilmapiirissä, puiden alla!"
"Oi, toivoakseni ei teidän majesteettinne vielä ole väsynyt valtaistuimeen?" sanoi Fouquet.
"En, mutta vihantien metsikköjen valtaistuimet ovat hyvin pehmeät."
"Tällä puheella teidän majesteettinne elvyttää parhaat toivomukseni. Minulla oli juuri esitettävänä teille pyyntö."
"Kenen puolesta, herra yli-intendentti?"
"Vauxin sinipiioilta, sire."